Kuinka toisellainen olikaan ollut taivaanranta vuoristojärven yllä, hopeisine pilvineen, joita juhlalliset vuorenhuiput tavoittivat!…
Tuossa suuren kaukomikroskoopin alla olivat viimeisten huomioiden todistukset. Ne olivat kuin peilikuva tuhosta, joka oli kylläkin toisellainen kuin Henrikin ajattelema kostava häviö, ei niin kauhea… mutta samalla kuitenkin vielä kauheampi, sillä se ei kohdistunut syyllisiin ihmisiin, vaan syyttömään luomakuntaan.
Siinä oli maanäytteitä, joita Henrik oli tuonut mukanaan. Toiset olivat jo hävityksen alaiseksi joutuneesta vyöhykkeestä, toiset taas vielä viheriöivältä, Vihreäjärven hedelmälliseltä rantaseudulta.
Juuri näitä viimemainittuja oli Henrik ensiksi näyttänyt oppilaalleen. Hän kuului jo sukupolveen, joka ei enää tuntenut tällaista, vaan oli lukenut siitä vain hyvin vanhoista kirjoista. Käytännöllinen tiede perustui nykyisin kidekemiaan, kolloidin käyttöön ja avaruuden liikelakien tuntemiseen. Mutta aikaisemmin oli kyllä tutkittu ahkerasti maanäytteitä, sillä niiden tuntemista oli pidetty sangen tärkeänä ratkaistaessa myöskin näkymättömien aineiden probleemia.
Niin, nykyisin, jolloin kemiallisesti otettiin ilmasta ravintoa ja muitakin tarvikkeita, oli tuollainen luonnontutkimus kokonaan hyljätty. Se oli tullut aivan tarpeettomaksi, niin tarpeettomaksi, että sitä pidettiin melkein jonakin taikauskona, jollainen varhaisina aikoina oli vallinnut ihmiskuntaa.
Niinpä ei Alfredkaan tuntenut pienien maanäytteiden tutkimista.
Edafooni niminen kone oli näyttänyt hänelle maa-alan ihmeellisine, rauhallisine asukkaineen. Kuvaosat olivat millimetrin tuhannesosien pienuutta, mutta mikroskoopin jättiläislinssi suurensi ne kaarillekin kirkkaassa valossa pähkinänkokoisiksi.
He asuivat tummassa vuoristokorvessa. Kiiltävä kristalli loisti kuperista maljoista, jotka olivat täynnä kallisarvoisia juomia. Polveilevat vesiputoukset kuljettivat loistavia veneitä ja vesi pärskyi milloin helmenvalkeana, milloin sametinruskeana. Muutamat olivat valkokuusimetsässä, jossa puut levittivät smaragdinvärisiä oksiaan kuin käsivarsia kirjaville ihmeellisille olennoille, joita pisti esiin värikkäistä luolista ja joenpohjalta. Ruusunvärisiä ja silkinhienoja käärme-eläimiä luikerteli pienissä koloissa. Syvemmillä paikoilla kasvoi värikkäitä sienirihmakasveja. Ja vuoren juurella pyörivät ihmeelliset vihreät pallot, täynnä malakiitinvärisiä jyviä. — Näky oli kuvaamaton!
Henrik odotti, kunnes Alfred oli tarpeekseen katsellut tätä salaperäistä, monivivahteista ja eloisaa elämää täynnä olevaa maailmaa.
Sitten otti hän vaieten lasilevyn pois ja pani sen tilalle uuden, joka esitti asukkaita seuraavasta vyöhykkeestä.