Jälleen näkyi vuoristo ja loistavia vesiputouksia. Mutta kuinka köyhä olikaan tämä maa, kuinka asumaton, kun sitä vertasi edelliseen. Kristalliset laivat kulkivat täälläkin, mutta hiljaa ja surullisesti. Värit olivat himmeät, valjut. Loistava valkokuusimetsä puuttui kokonaan. Leikkejä ja tansseja ei näkynyt missään. Siellä täällä asteli väsyneenä vain joku asukas tiheissä saniaispensastoissa.
Ja sitten seurasi kolmas kuva. Maailmankaupunki A 15:n kuivunut, tuhoutunut lähistö.
Alfred katsoi katsomistaan, kunnes silmät uupuivat. Hän kiersi ruuvista, joka oli näyttänyt hänelle niin paljon, hän laski kondensaattoriin täyden valon.
Mutta turhaan. Korvet olivat autiot ja tyhjät… kuolleet.
Kristallikuvassa hän näki kyllä pari laivaa, mutta ne olivat hajoamistilassa kuin repeytyneet lippaat. Ylhäällä vain näkyi onkalo, jonne oli palanen elämää päässyt pakoon. Muuten kaikkialla ainoastaan raunioita. Ei edes sienikasvullisuutta, ei elomerkkiä puissa, ei juurissa… ei mitään…
Kaupunki oli antanut maalle kuoliniskun…
Kauhistuen laski Alfred mikroskoopin pois. Hän ei vielä käsittänyt kaikkea… mutta hän aavisti, että ihmiskuntaan oli tarttunut hävittävän kulkutaudin lailla peloittava tuhotyö.
Henrikkin oli kalpea ja murtunut.
Hän kuitenkin hillitsi itsensä ja puhui edelleen hiljaisella, käheällä äänellä. Mitään lisäselitystä ei kumminkaan olisi enää tarvittu, sillä kuolema, jonka mikroskooppi näytti, puhui kyllä puolestaan.
Niinkuin hän oli aavistanutkin ja jo jonkun aikaa pitänyt varmana sai ihmiskunta nyt koston siitä, että se väkivaltaisesti otti käytäntöön rajattomat määrät kaasuja, ennenkaikkea ilmantyppeä.