Ja tämä kosto sattui heikompiin. Oli kyllä paikka, jossa typpi kiertokulussaan voisi muuttaa kuoleman jälleen elämäksi, mutta se oli vain yksi mahdollisuus. Se oli pieni bakteeri, joka lukemattomin määrin täytti maan. Se tarttui kaikkeen lahoavaan ja kun se oli siitä imenyt ravinnon, muutti se pienessä ruumiissaan kuolleen eläväksi. Nämät sadat pienet oliot odottivat nyt vain pääsemistä yhteyteen puhdistuneen typen kanssa, sillä siitä oli nyt tullut välttämätön ravinto, munanvalkuaisaine. Suuremmat ryöstivät sen pienemmiltä, se kohosi yhä korkeammalle, soista puihin, lehdistä eläinten vereen ja niin yhä edelleen ihmisiin.
Mutta nyt oli tämäkin pieni mahdollisuus hävinnyt. Jo kauan aikaa oli Henrik tutkinut maanäytteitä kaupunkien lähistöllä. Hän oli tuonut ne mukanaan ja niitten avulla oli hän voinut seurata tuhon kulkua. Kaikkialla elintarvetehtaiden ympäristöissä oli tämä pieni bakteeri kuihtunut… kuollut nälkään. Sen oli tappanut puute ilmantypestä, jota muutoin oli joka paikassa. Kun nyt tuho levisi maahan, se ei voinutkaan muuttua munanvalkuaisaineeksi. Ja kun tämä pieni bakteeri, klostridium, oli kuollut, kuolisivat myöskin eläimet ja kasvit, koska typpi ei enää palannut maahan. Ja niin levisi kuolema saastuttaen kaiken terveen, vain ne ihmiset jotka asuivat korkeissa taloissaan, joihin puhdas happi virtasi, vain he säästyisivät, saisivat jatkaa elämäänsä.
He ainoastaan…
"Kun minä ajattelin että kävisi toisin!" lausui Henrik. "Ajattelin, että vapaaksi päässyt happi, jota kuitenkaan ei ajanpitkään kokonaan käytettäisi, tuhoaisi heidät eräänä päivänä jättiläismäisessä maailmanpalossa. Ja muutahan he eivät ole ansainneetkaan! Heidän täytyi se tietää yhtähyvin kuin minunkin, mutta he olivat sokeita tyhmiä ylpeydessään… Ja sitä ovat he edelleen!"
"Oletteko sitten vaiennut… todellakin vaiennut tästä kaikesta?"
"En. Siitä huolimatta, että minut uhattiin viedä Haaveksijain Taloon, olen koettanut päästä kosketuksiin niiden kanssa, joista olisi ollut apua, saadakseni heidät hereille. Mutta he eivät käsittäneet! He eivät halunneet edes ajatella sitä. Ja nyt!… Pellot ovat viljelemättä, puutarhat villeinä, veneitä ei rakenneta kalastusta varten, ei ole enää mahdollista valmistaa vaatteita karvoista ja eläintennahoista, lukemattomat tarvikkeet puuttuvat! He puhuvat sivistyksen kohoamisesta! Tässä nyt olemme! Ja nyt pitävät nämä samat henkilöt itsestään selvänä, että näistä voittamattomista esteistä huolimatta kaiken täytyy muuttua… niin pian kuin mahdollista ja niin laajalti kuin mahdollista!"
Alfred nyökkäsi myöntäen.
"Jos sinä tahdot, voit aloittaa uudelleen siitä, missä minä olen keskeyttänyt. Tässä ovat todistukset… selvät… kieltämättömät! Jos vain tahdot, niin sano!"
Hän sammutti kaariliekit ja istuutui pöydän ääreen hautautuen suureen kirjakasaansa. Ja Alfred tiesi, ettei hän silloin vastaisi kysymyksiin eikä mihinkään puheisiin.
Jonkun ajan kuluttua olikin hän poistunut ja jättänyt Alfredin yksikseen.