Siinä seisoi nyt nuori mies miettien, pitikö hänen vai ei käyttää hyväkseen opettajansa hänelle antamaa tarjousta.
Hän ei ollut mikään riidanhaluinen eikä voimakas ihminen. Hän oli aina koettanut välttyä esiintymisistä ja työskennellä hiljaisuudessa. Täytyisikö hänen nyt astua esiin koko kulttuurimaailmaa vastaan todistamaan omine ja mestarinsa väitteineen, että se oli väärässä, huolimatta monista kuuluisista oppineistaan, huolimatta Yleisestä tai Salaisesta Virastosta!
Hänen herkkä sielunsa kauhistui ja ikäänkuin painui kokoon.
Jos nyt todellakin lopullinen tuho oli odotettavissa, jos hän voisi soihdun tavoin ohjata kansalaisensa hereille vaarallisesta levosta… silloin ehkä! Silloin ehkä hän sanoisi tuon sanan ja antautuisi pelastustehtäväänsä!
Mutta ellei…
Kyseessä oli luonto.
Luonto oli kaunis, kuvaamattoman kaunis suuressa, kummassa yksinäisyydessään.
Mutta ihmisethän eivät tarvinneet enää luontoa.
Eikä heitä kai mikään uhannut.
Päinvastoin.