Mitä vähemmän luonto tarvitsi ilmaa, sitä rikkaampia olivat kaupungit.
Pitäisikö hänen siis nousta omaa rotuaan vastaan?
Häntä pidettäisiin petturina… narrina, joka välittää puista ja linnuista enemmän kuin niistä, jotka olivat hänen omaa vertaan.
Siitähän iloittiin, että vihdoinkin oli päästy voitolle luonnosta, joka vähitellen oli kasvanut yhteiseksi viholliseksi. Hänelle sanottaisiin vain, että jokaisen tuli iloita kulttuurin onnesta.
Niin parhaassa tapauksessa.
Mutta hyvin todennäköistä oli sekin, että hänet narrina suljettaisiin
Haaveksijain Taloon!
Tämä piti hänen tietysti ottaa huomioon.
Olisiko joku puu sitten häntä armahtanut tai joku hiiri tai harakka suojannut, jos kävisi niin, etteivät eläimet ja kasvit, vaan ihmiset joutuisivat katoamaan.
Hän melkein hymyili itsekseen.
Eläimet olivat ikuisesti ihmisen vihollisia. Ja jäisivätkin vihollisiksi. Ja kasvit taas kuluttivat sen, mitä eläimiltä ja ihmisiltä jäi… Ei… parempi olisi olla puhumatta mitään!
Kukapa häntä kiittäisi! Eivät nekään, joiden kanssa hän ehkä jäisi edelleenkin elämään.