Sitäpaitsi oli aivan todennäköistä, ettei hän pääsisi pitemmälle kuin opettajansakaan oli päässyt!
Parasta oli unohtaa se kaikki, mitä ei voinut toiseksi muuttaa. Olihan varhaisempinakin vuosisatoina käyty suuria sotia, saatu taistella kulkutautien raivoa vastaan ja nähdä monellaista hullutustakin… ja se kaikki oli unohdettu ikäänkuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan.
Niin oli myöskin luonto unohdettava! Jo nykyisin tiesivät vain sangen harvat mitään siitä, koska ei halu eikä välttämättömyys vienyt juuri ketään kaupungin muurien ulkopuolelle. Seuraavat sukupolvet lukisivat siitä vanhoista kirjoista aivan samoin kuin nykyinen polvi luki tietoja aarniometsistä, merenkulusta ja alkuasukaselämästä.
Alfred kääntyi ikkunan luota takaisin.
Hän asetti paikoilleen heleänkeltaiset värilaatat. Sitten otti hän esiin kirjan, johon oli kerätty tiedot uusimmista tutkimuksista munanvalkuaisaineitten vaikutuksista ruuansulatukseen.
Siinä oli hänelle tehtävää! Siihen sopi syventyä, niinkuin kaikkeen, jonka kautta voitiin auttaa ihmiskuntaa sen vaikeuksissa.
Hän luki niin innokkaasti, että unohti kaiken muun. Vasta vierailupöydälle solunut kutsukortti säikähdytti hänet työstään.
Oli jo tullut ilta, eikä hän ollut huomannut sitä, koska hän istui vain yhden laboratoriolampun valossa. Hänen päässään risteili aatteita, joita kirja hänessä oli herättänyt. Hän uskoi jo keksineensä parannusmenetelmät. Ja hän unelmoi kunnianhimoisissa toiveissa. Tässä oli jotain, millä hän voisi astua esiin ja osoittaa ihmiskunnalle:
Munavalkuaisaineen sulatusprobleemi selvitetty!
Miten arvokas tämä olisikaan kaupunkien asukkaille! Miten ennenkuulumattomia näköaloja se avaisikaan. Tunnustusta, rikkautta!