Nämä sivistyksen viimeisimmät ihmeet olivat puutarhassa, joka oli valaistu hohtavalla vaaleahkolla hopeavalolla, mikä puolestaan muistutti maanalaisen suihkukaivon säteilyä. Kuin ihmeelliset tähdet heiluivat kasvien smaragdimaiset rungot, tuoksuivat ja huojuttelivat nuppujaan tai jo puoliksi lakastuneita kukintojaan..
Siellä oli kaidepuita, valkeita kuin alabasteri, joissa riippui kokonaisia köynnöksiä orvokinvärisiä klematioita ja loistavia glyzinioita. Koreissa krysanthemeissä oli kaikkia värivivahduksia, alkaen kirkkaasta kellasta aina jalopuiden ruskeaan samettiin asti. Oudonmuotoiset, tummansiniset ja purppuraiset kellokukat kohosivat kuin uljaat maljakot kirjavien marmorilehtien joukosta, ja niiden yli taipuivat hopeanvihreät, opalinhohtoiset ja läpinäkyvät liljat. Suosiollisina kuin armolliset kuningattaret kumartelivat suuret helakantummanpunaiset peoniat. Ja sitten ihmeellisiä hyasinttejä ja lukemattomia muita säihkyviä kukkia, puhumattakaan erilaisista ruusuista, joita puutarhan joka puolella oli kokonaisia meriä.
Silloin tällöin kuului tukahutettuja ihastuksenhuudahduksia, kun vieraat katselivat tätä näkyä suloisten sävelien soidessa. He eivät tohtineet edes ääneen puhua jumalallisen tunnelman vallassa.
Mitä olikaan luonto, mitä kaikki maailman voimakas luomiskyky, joka kuitenkin kalpean auringon lailla lyhensi heidän päiviään ja yksinäistytti heidän öitään! Mitä hyödytti tutkia menneitten vuosisatojen voimia kuin jotain kaukaisen muinaisuuden säveltä — kun heille oli nyt lahjoitettu tällaista, kauneuden, tahdon ja tiedon riemujuhlia!
Ja yksi heistä oli tämän luonut! Hän oli ihminen, näöltään aivan muotoihin kangistunut… ihminen, jota harvat kunnioittivat, jota kukaan ei rakastanut… Mutta hän ei tahtonutkaan rakkautta, ei tahtonut muuta kuin nousta korkeammalle, murtaa lihan eläimelliset kahleet, luoda kirkkaista ajatuksista uuden puhtaan, kirkkaan ja ylhäisen maailman. —
Alfred tunsi itsensä sangen pieneksi ja kurjaksi, kun hän mietti tätä kaikkea. Hän tunsi, ettei hän halunnut mennä noihin täysin valaistuihin huoneisiin näyttämään kaikille kasvoillaan tuntemaansa mielenliikutusta.
Aine oli siellä…
Aine…
Hän oli itse nähnyt tämän tekevän kiertokäynnin saleissa Marianin kanssa. He kulkivat keskellä hilpeän, hymyilevän joukon. Eivät kylläkään käsikkäin, vaan määrätyllä etäisyydellä, pystyin päin, kylmänkohteliain ilmein ja tahdikkain liikkein.
Aine oli kaunis ja hento kuin kirjavalasinen nukke. Ja Marianin liikkumattomat kasvot voivat vain vaivoin teeskennellä välinpitämättömyyttä ja peittää ylpeyttä.