Muuan pieni, laiha neitonen katsoi Aineen kateellisin silmin ja kuiskasi äidilleen:
"Luonnollisesti Marian aikoo naida tuon sivistymättömän tytön… Katsoppas, miten tyttö hänelle veikistelee… hänhän yksinkertaisesti käyttäytyy hävyttömästi…"
Alfred kuuli nämä sanat ja hänestä tuntui kuin hän olisi kulkenut myrkkypullon ohi. Ja kuitenkaan eivät nuo sanat sattuneet häneen niinkuin hän oli pelännyt. Eikö tämä liitto olisi itse asiassa aivan ymmärrettävä? Molemmat korkea-arvoisia, nuoria, sivistyneitä ja mitä parhaiten kasvatettuja…
Ja hän oli itse, silloin kun hän oli vienyt maja-asukasnaisen Ainen ja tämän ystävättärien luo, tehnyt tyhmästi tuodessaan esiin sivistysvihollisia mielipiteitä… selvää oli niinmuodoin, ettei Aine koskaan loisi hänelle armollista silmäystäkään. Hänelle… Alfred 6720:lle… Olihan naurettavaa ajatellakin sitä! Kuinka merkitsisi hän mitään Marianin rinnalla, joka kykeni luomaan tällaisia ihmeitä.
Hän istuutui puutarhan nurkkaukseen riippuvien glyziniaterttujen varjoon, jonne suihkukaivon hopeainen valo vain hieman ylti.
Hän oli tosiaankin varsin onneton.
Hänen onnettomuutenaan oli kunnianhimo, nuoruus, alhainen asema ilman mainetta. Niin mielellään olisi hänkin antautunut tämän valikoidun ylellisyyden pyörteisiin, joka saattoi toiset ihastumaan. Mutta jokin esti hänet siitä, eikä hän oikein päässyt selville, oliko se todellakin vain muisto vuoristojärven rannoista. Ja kuitenkin hän oli juuri äsken, iltapäivällä, ymmärtänyt, miten läheisesti hän kuului tähän sivistykseen, jonka rinnalla luonnollisuus näytti raa'alta ja kehittymättömältä kuin joku lujakourainen maja-asukasvaimo.
Hän kaivautui yhä syvempään punaruskeiden oksien kiemuroihin. Aivan hänen edessään kuului askelia, vieraita kulki rauhattomina ohi. Hän kuuli irrallisia lauseita näiden keskustelusta. Siinä hän istui… odotti… tajuamatta oikeastaan piilottelevansa Ainea, hänen äänettömiä, viehättäviä askeleitaan ja posliinivalkeiden, pienten käsiensä kalpeata hipiää.
Mutta jokin tuntui pidättävän häntä täällä sinipunervassa hämyssä.
Hetken kuluttua lähestyivät askeleet uudestaan ja äkkiä pysähtyivät.
Sensijaan kuului nyt kaksi miesääntä niin selvästi, että tahtomattaan
kuuntelija voi seurata tarkkaan jokaista sanaa.
"Ei, myönnä pois vaan, Marian, että laskit leikkiä sanoessasi niiden elävän. Tyydy vain niiden kauneuteen, mutta älä vaadi meidän uskomaan niin mielikuvauksellista!" Sanoja seurasi puolittain ivallinen nauru.