"Niin, nuo kukat!" ajatteli Alfred kyyristyen yhä enemmän piiloon.
Häntä huvitti, miten keksijä vastaisi.
"Ne elävät!" sanoi tämä kylmällä, soinnuttomalla äänellä.
"En usko… sinun täytyy ensin se todistaa… kuinka olet ne istuttanut tänne?"
"Taidokas järjestely, istutussuhde… ei mitään muuta… Erityisesti ilmasto, ravinto, hapenjohtaminen, kaikki oikeassa suhteessa. Niinkutsuttu luonto rakentui samoille perusteille, vaikka sangen alkeellisesti. Kuilujen liittäminen toisiinsa! 20:nnen vuosisadan kirjallisuudesta olen lukenut siitä. Soluteoria, nyt vain äärettömästi suurennettuna, kehitettynä. Lisäksi minun keksimäni uudet menetelmät… Mutta tietenkin n.k. luonnon antama esimerkki…"
"Siis jäljittelyä?"
"Pah, jäljittelyä! Marian 27974 ei jäljittele, hän luo uutta!
Ihminen on päättänyt löytää sen, mihin luonto on ollut liian tyhmä.
Kuusituhatvuotinen intelligenssi!… Kukat kasvat."
"Mutta kasvavatko ne vain kuihtuakseen… kuten muutkin?"
"Minun kukkani jäävät elämään. Tämä peonia —" Alfred kuuli miten muuan oksa rasahtaen taipui — "on jo kuusi viikkoa vanha, ja nuo gloxiniat tuolla yli kaksi kuukautta… mutta huomaappas niiden komeus!"
Ihmetyksenhuuto oli vastauksena, ja olipa Alfredinkin vaikeata salata mielenkiintoaan. Hän ei voinut kieltää Marianin keksintöä, ja se tuntui hänestä raskaalta kantaa.
"Niinmuodoin voidaan toivoa, että ne ruusut, jotka hääpäivänä lahjoitat kauniille Ainelle, tulevat ilahduttamaan vielä jälkeläisiänne?"