Huolimatta kunnioittavuudestaan ei vieras ääni voinut kuitenkaan aivan kokonaan salata vihan vivahdusta. Alfredista, jonka sydän tuon nimen kuullessaan miltei taukosi sykkimästä, tuntui koko kysymys jonkinlaiselta iskulta, jota hän ei heti kyennyt edes käsittämään.
"Minä en tule saamaan jälkeläisiä… En kuitenkaan Ainesta… ellei…"
Tunteeton, puhekoneen kaltainen ääni katosi käheään kuiskaukseen.
"Sinä haaveksit… keinotekoisesta… väriruumiista?" Kysymyksessä oli samalla vihamielisyyttä, nöyryyttä, varoitusta. Hiljaisen kiihtymyksen vallassa kuunteli Alfred piilossaan ja kauhistuneena tuumi itsekseen: "Siis Ikarus… ikivanha lapsuustaru… Mikä aurinko voisikaan kukistaa tuon miehen?"
Mutta Marian oli jo saanut hillityksi äänensä:
"Kuka voi sanoa, että ajattelen sitä… Mutta voisihan olla mahdollista… että minä… kenties… tietäisin keinon…"
"Mitä varten?" kysyjä liikahti kuin olisi kohauttanut harteitaan.
Mutta Marian seisoi hiljaa. Hänen jäsenensä eivät liikahtaneetkaan. Ja sittenkin siinä oli viimeinen päämäärä, jonka hän ottaisi itselleen. Mitä voisi sen rinnalla Ainekaan hänelle merkitä muuta kuin joku lasinen nukke, jollaisena Alfred oli nähnyt hänet silkkiverhossa kultaoranssin valossa. Vain hauras… ja… ah, hänelle niin hyödytön esine, Aine…
"Ei ole olemassa mitään 'Mitä varten?'… Se on välttämättömyys. Se on ainoa tehtävä, mikä on jälellä!"
Ikarus… ajatteli Alfred… Ikarus…
"Ei, se on mieletöntä… ja sellaiseen minulla ei ole halua ottaa osaa!" kuului toisen kiihtynyt ääni, ja askeleet kaikuivat jälleen tiellä rauhattomasti. Toinen seurasi tyynenä, tasaisin askelin.