Kun Alfred tuli esiin glyziniaoksien suojasta, ei ketään enää näkynyt. Vain kauempana jättisuurten krysanthempensaitten luona näkyi joitakin liikkuvia varjoja…
Elän tunsi olonsa kummalliseksi. Hän oli kuin kauvan aikaa pimeydessä vaeltanut, joka äkkiä kohtaa kirkkaan päivänvalon ja erottaa esineitten ääriviivat, värit…
Hän ymmärsi nyt ne hämärät tunteen ailahtelut, jotka tähän asti olivat sekavain varjojen tavoin seuranneet häntä.
Hän tiesi nyt rakastavansa Ainea…
Kuin voimakas, syöksyvä aalto työntyi hänen sieluunsa kaipaus saada suojella Ainea, tätä hentoa olentoa, suojella häntä tuota vastaan, joka ei tahtonut tietää mitään rakkaudesta ja joka oli vain — aivoja, ei mitään muuta kuin pelkkiä aivoja! Hän unohti kokonaan sen, ettei tämä hemmoteltu tyttö häntä lainkaan kaipaisi, ei tarvitsisi. Päinvastoin tunsi hän omaavansa jonkunlaisen salaisen mahdin, oudon voiman, joka lämpimästi ja rohkaisevasti karkaisi hänet, heikon saamattoman…
Ja yhtäkkiä alkoi hämy hänen ympärillään tuntua sietämättömältä. Hän tahtoi vielä vähän nauttia tästä ihastuttavan kauniista kukkaisihmeestä ja sitten astua jälleen saleihin. Ja jos hän tapaisi Ainen, ei hän jättäisi käyttämättä mitään tilaisuutta astuakseen hänen luokseen, seuratkoonpa siitä heille kummallekin mitä tahansa! Eikö tyttö ollutkin vain turvaton lapsi, jota hänen tuli suojella?!
Suihkukaivon hopeavalo hohti kuin maanalainen valovirta. Hän tahtoi vielä kerran nähdä azaleojen tulenliekit, tuntea ruusujen monivärisen loisteen kasvoillaan… vain pienen sydämenlyönnin ajan…
Sydämenlyönnin ajan täynnä kaipausta Ainen puoleen!
Lähellä ei ollut ketään, joka voisi huomata tai häiritä häntä.
Hän astui aivan kukkalavain viereen, jotka kylpivät aamuvalon kaltaisessa, kylmässä säteilyssä.