Mutta mitä tämä?!
Tuolla taivutti muuan kukkanen päänsä, väsyneenä, sivulle. Azaleat sulkivat välkkyvät terälehtensä… kuin vaaran uhatessa. Liljat taipuivat raskaasti alas varsiaan kohti.
Alkoivatko värit häipyä?
Vai pettivätkö hänen silmänsä?
Hän kosketti muutamia kruununmuotoisia kukkia. Ne tuntuivat hervottomilta, kuihtuneilta. Viherjöinti kalpeni ja tilalle jäi tahmea kosteus.
Olihan Marian juuri äsken vakuuttanut, että niiden elämä ei sammuisi, että kukinnan samettipeite ja hieno tuoksu eivät katoaisi.
Mitä olikaan tapahtunut?
Tai… mitä tapahtuisi?
Hän näki sen selvästi… ei voinut olla näkemättä: kukat kuolivat yhä, hitaasti käsittämättömästi.
Ponnistaen muistiaan hän kertasi mielessään: Marianin sanoja: "… erittäinkin ilmasto, ravinto, hapenjohtaminen…"