Sisällä kohtasi häntä vilkas puheensorina. Vieraat olivat nousseet ja kerääntyivät juuri muutamien herrojen ympärille, jotka näyttivät kovalla äänellä selittävän jotain ilmoitusta.
Aivan Alfredin ohitse kiiruhti eräs Marianin laboratorioapulaisista, yllään hieno valkea viitta, jossa kimalteli kuin värittömiä, tippuvia pisaroita.
Nuori oppinut huomasi heti jännittyneestä mielialasta, että jotain epätavallista oli tapahtunut. Hän pysäytti apulaisen ja kysyi hiljaa:
"Ovatko siis muutkin jo huomanneet kukkien kuihtumisen? Aioin juuri puolestani tulla ilmoittamaan siitä, mutta lienen tullut liian myöhään."
"Kukkien?" Nuorukainen katsoi häneen hämmästyneenä. "Kukista minä en tiedä mitään!"
Alfred osotti kokoonkeräytyneitä juhlijoita… "Minä ajattelin, että täällä olisi kysymys niiden virkistämisestä. Se olisi todellakin tarpeellista! — Mistä täällä sitten on kysymys?"
"Kroonihappo ja kali ovat irtautuneet… Ne täytyy heti saada yhtymään, sillä happipumput ovat yhtäkkiä lakanneet toimimasta. Olemme koettaneet saada puhelimitse tietoja… aivan käsittämätöntä… sellaista häiriöitä ei ole vielä milloinkaan sattunut! Ellei tätä voida heti järjestää, tuhoutuvat tuhannet kukkalaitteemme." Mies oli hyvin kiihtynyt ja pyyhkeili suuria hikipisaroita otsaltaan.
"Niin, ja paljon muutakin voi tuhoutua!" kuului Henrikin ääni odottamatta hänen viereltään. Mutta apulainen ei ehtinyt vastaamaan, sillä Marian viittasi hänelle. Ja niin huomasivat opettaja ja oppilas olevansa miltei yksinään järkytetyn vierasjoukon sivulla.
Alfredin silmissä hämärtyi.
"Te ajattelette siis…?" hän olisi tänä silmänräpäyksenä antanut satumaisia rikkauksia kuullakseen kieltävän vastauksen opettajaltaan.