"Se on merkki, jota olen odottanut!" tuli vanhuksen käheästä kurkusta.
"Ja sitten…?" nuorukainen tunsi kielensä halpautuvan.
"… ja se kohtaa meitäkin… nyt minä tiedän sen!"
Alfred katsoi häneen kauhistuen. Kylmissä, kovissa silmissä oli mielipuolen loiste. Vanha mies vapisi.
Äkkiä tempasi tämä oppilastaan käsivarresta. "Tule!… Kenties… jotain voisi vielä tehdä…"
Hänen äänensä oli soinnuton, kova. Alfred tuskin ymmärsi sitä huumauksessaan. Mutta hän ei vastustanut vähintäkään, kun vanhus johdatti häntä ohi ihmisten.
Mutta päästyään salista kääntyi Alfred ikäänkuin olisi unohtanut jotain. Hänen silmänsä etsivät Ainea. Hän olisi sanonut hänelle jotain, antanut hänelle jonkun merkin.
Mutta hän näki vain outoja, pelästyneitä, kalpeita, ilmaa tavoittelevia kasvoja. Hän näki vain valojen ja värien pyörteen, joka pyöri jättiläismäisenä, kirjavana pilvenä. Pilven keskellä vilahti joka hapenpuutteesta pyörtynyt nainen, jota kannettiin…
Mutta Ainea hän ei nähnyt…