"Ehkä me kaikki ensin laitamme päivällistä ja menemme sitten vasta", ehdotti hän.
Se olisi ollut vihoviimeistä. Niin he saivat kaikki kavuta vinnille.
Siellä he pian istuivat piirissä lattialla suuri kudevasu keskellä ja toinen vieressä keriä varten. Sade ropisi hauskasti kattoon, ja seinän toiselta puolen kuului pääskynpoikasten piipitys pesästä. Keritsimistä vain oli hetkisen kiistelyä.
"Untuva saa ne", julisti Pyry.
Untuva huomasi piankin, ettei ollut mikään nautinto pienelle kämmenelle leikata keritsimillä, ja hän luovuttikin ne Kreetsille, joka kateellisena vilkuili hänen leikkuu-yrityksiään.
"Ala jo!"
Untuva hiipi lähelle Pyryä. Pyryn oli tapana kertoa satuja sateella ja hämärissä, ja kun Topelius ja Andersen loppuivat, keksi hän lisää heidän omista tyhmyyksistään. Nämä "sadut" olivatkin mielenkiintoisimpia, sillä niitä sopi toisten oikaista, jos kertoja kovin liioitteli.
"Hiljaa! Äidin-äidin kirstu rytisee!"
Pyryllä oli paha tapa peloitella, hän kun ei itse pelännyt mitään. Urhoollinen Kreets unohti kadehdittavat keritsimet ja tuijotti silmät suurina hämärään ullakonnurkkaan. Siellä se oli, äidinäidin kirstu, iso, raskaasti raudoitettu kuperakansinen arkku 1600-luvun mallia. Se oli täynnä vanhoja kuvalehtiä, kirjeitä ja "Pyryn päiväkirjoja", ja pohjalla oli vahva, paksuihin nahalla päällystettyihin puukansiin sidottu "Se coco, Pyhä Raamattu". Oli mieluista penkoa kirstun sisältöä, ja joulun aikaan kiellettyäkin, sillä sinne piiloiteltiin joululahjoja. Mutta oli se myöskin hiukan kammottavaa, sillä sen paksuissa seinissä oli kirveen iskujen jälkiä, ja jykevä lukko oli rikki: se oli ollut metsässä rosvojen käsissä.
"Kerro äidin-äidin kirstusta", pyysi Untuva. He olivat kuulleet siitä moneen kertaan äidiltä, mutta yhä se viehätti heitä.