"Kissoja vielä! Minä melkein luulen juoksevani!" Pyry pyrähti nauraen juoksuun. Ilo tarttui, ja Klaara kiiti tuulena mukana.
Pyry ajatteli, kuinka typeriä saattaa kuvitella tietämättömyydessään. Niinkuin hänkin oli ihannellut sairaanhoitajattarena oloa: sairaat vanhukset kyynelsilmin siunaavat häntä, kun hän astuu siistiin tupaan, ja pienokaiset puhtoisissa vuoteissaan somat myssyt päässä hymyilevät ja kurottavat huuliaan suuteloon. — Herranterttu, kuinka hän oli ollut tyhmä!
V.
Aurinkokylpyä ja lehmiä.
"Nyt me menemme kahvinkeittoretkelle. Minä olen löytänyt erinomaisen paikan!" Klaaralla oli kori käsivarrella houkuttelevan näköisenä.
He kulkivat pitkähkön matkan ja päätyivät viimein lahdenpoukamaan honkaisen harjun kupeelle. "Tämä on niin syrjässä, ettei kukaan ihminen tule tänne, niin että voidaan huushollata ihan Eevoina", selitti Klaara riisuutuen nopeasti.
Siinä he sitten paratiisinpuvuissaan kahvivalkeata laittelivat. Pianpa mustunut kenokaula kiehua pumpahteli. Aurinko paistaa hellitti eholtaan, ei ollut niin hattaraa haittaamassa, sulana hopeana heloitti lahden pinta, ja harjun rinne hikoili. Sammaleet henkivät helteisen kosteutensa väriseväksi autereeksi. Pihka kihoili honkien kyljistä, sen haju kyllästytti ilman.
Ihmeellinen teho tuollaisessa pihkatuntuisessa päivänpaisteessa. Aurinko ihan illikseen killittelee, että etköhän raukene ja siihen paikkaan torkahda. Mutta ei. Metsänmehu tunkee hipiän huokosiin, tekee ruumiin raikkaaksi, veren vetreäksi, lihakset kiertyvät kimmoisina ihon alla, jäntereet jännittyvät. Luonnon alkuperäinen voima, metsäihmisen aikuinen mainio mahla se tahkoaa tahdon ja terästää hermot.
Täynnä elämän-iloa käyskelivät neitoset hongikossa.
"Kun rupeaa hiostamaan, sitten järveen!"