"Emme me tomppelit ymmärrä!" Vaimo nauroi katkerasti. Vai omaksi hyväksi! Ja: ettekö ymmärrä!
"Klaara", sanoi Pyry kyyneleet silmissä, kun he kiiruhtivat pois, "en ymmärrä, kuinka sinä jaksat toimittaa tuota kaikkea!"
"Sehän on minun virkani. Teen vain velvollisuuteni. Sitäpaitsi ei tuon vaimo-paran vihanpurkaus ollut ilkeyttä."
"Mutta hänhän sanoi ihan ilkeästi…"
"Tuntui siltä. Mutta katsoppas syvemmälle. Hän on murheen murtama, lapsi oli hänen ainoansa, formalisoiminen on hänestä kuin rakkaan muiston häpäisemistä. Sitten sanoi hän aivan oikein, etteivät he ymmärrä. On niin paljon lyöty laimin heitä, siksi he epäilevät ja asettuvat vastarintaan. Mutta jos he olisivat saaneet asua ihmisiksi, olisivat he kasvaneetkin toisenlaisiksi. Ennenkuin se katkeruus katoaa, tarvitaan enemmän ilmaa ahtaisiin asuntoihin ja enemmän ilmaa välinpitämättömiin, ummehtuneihin ihmissydämiin!"
Pyryn ajatukset avartuivat. Kuinka paljon kärsimyksiä ja väärinkäsityksiä olikaan maailmassa? Kuinka paljon rakkautta tarvitaankaan parantamaan "kylmänvihoja"!
Hänen mieleensä muistui viime sunnuntainen saarna laupiaasta samarialaisesta. Pappi ja leviitta menivät ohi, he olisivat osanneet auttaa, ja heidän korkea asemansakin velvoitti. Kuinka ääretön joukko sellaisia pappeja ja leviittoja meneekään ohi välittämättä siitä, "joka ryövärien käsiin joutunut on", välittämättä kärsivästä, suuresta ihmisryhmästä. — Laupias samarialainen, se halveksittu, auttoi. Eikö se merkitse sitä, että kuka tahansa voi auttaa, lievittää? Hänkin, Pyry, kunhan vain luopuu itsekkäästä välinpitämättömyydestään.
Eikös hän ollutkin kuin pappi ja leviitta eilen! Häntähän oli harmittanut se, että Klaara tuli häiriöksi. Eikä hän ajatellut, kuinka suuri ilo oli Klaaralle raikas ilma metsissä, että se oli hänelle välttämätöntäkin tällaisten käyntien jälkeen.
"Klaara, nyt me otamme oikein aikamoisen aurinkokylvyn!"
"Tuletko sinä? Jo vähän ajattelin sinun kyllääntyneen."