Kaukaa karahutti ratsastaja. Aage Rhein oli tuokiossa maassa. "Täältäkö sinut viimeinkin löydän, metsänneito!"
Polle antoi kättä rehellisenä ja nöyränä. Ei ollut hiventäkään turhamaisuutta hänen sielussaan tällä hetkellä. Ei hän yrittänyt kätkeä litiseviä kenkiään eikä märkää hamettaan, joka joka askeleella kietoutui ilkeästi ympäri vartalon, eikä hän ajatellut auennutta tukkaansa, vaikka se oli kosteana sateesta ja täynnä lehtiä ja havunneuloja.
Mutta Aage Rhein ajatteli kaikkea tuota ja hän taputti ruskeata kättä hellävaroen kysyessään: "Miksi sinä et tullutkaan eilen?"
"Minä — minun särki hammasta ja luulen, että se oli oikein."
"Miksi?"
"Kun minä niin kovasti toivoin pääseväni!"
"Sinä pieni, hyvä metsänneito! Minä kiitän sinua, että sinä kovasti toivoit!"
"Tanssitko sinä — kenen kanssa — kokoillan?"
"Kuinka minä olisin voinut, kun joka ainoan tanssin sinä lupasit minulle, eikä sinua ollutkaan!"
"Kuinka sinä —?"