"Sen jo arvasinkin", murahti vanha herra. "Käärikää sitten tuo huopa ympärillenne."
Riitta otti tottelevaisesti huovan hänen vierestään, kääriytyen siihen.
Äkkiä häntä alkoi naurattaa.
"Mikä on?" kysyi vanha herra.
"Niin vain, kun me olemme kuin kaksi karhua näin köytettyinä!"
Riitta nauroi heleästi. Vanha herra nauroi myös. Ja sitten he alkoivat jutella. Ja vanha herra jutteli niin hauskasti, että Riitta unohti Päijänteen.
Laiva vihelsi, ja Riitta meni herättämään pikku ystäväänsä. Isä ja äiti olivat Hiljaa vastassa. Ja Hiljan isä juoksi laivaan kädestä kiittämään Riittaa ja pyytämään häntä kesällä heille tulemaan. Ja kaikki he heiluttivat nenäliinojaan niin kauan kun laiva oli näkyvissä.
"Ihmiset ovat sentään hyviä", sanoi Riitta.
Vanha herra hymyili. "Niin, tiedättehän: kaikki, mitä te tahdotte, että…"
"Minulle se oli lapsena kompastus, se lause."