Klaara kiidätti purkillisen karviaismarjahilloa. Hän oli sen keittänyt juuri Pyryä varten.
"Sinun pitää syödä se kaikki matkalla, että jaksat istua. Siinä on kovasti sokeria!"
"Voi, voi!" valitti Pyry. "Kuinka minä vedän kaiken!"
Siinä he seisoivat laivasillalla ja Pyry kannella "Toivon" hiljaa irroittautuessa rannasta. Kuinka viiltääkään rinnassa tuollaisena hetkenä! On kuin avautuisi sydämeen haava, joka suurenee sitä mukaa kuin juopakin meidän ja rakkaittemme välillä. Tekisi mieli huutaa, pyörtää takaisin, mutta mentävä on.
Pyry ponnisteli urhoollisena näyttääkseen iloisia silmiä viimeiseen asti. Ja toiset koettivat nauraa. Mutta se oli niin jäykkää ja vierasta. Äiti vain ei koettanutkaan. Hän katseli kalpeana ja tutkivana Pyryään, niin kauan kun piirteitä erotti. Ja Untuvan pikku kasvot olivat jähmettyneet epätoivon kuvaksi.
Kun "Toivo" kääntyi joenmutkassa, eikä enää näkynyt laivasiltaa eikä liehuttavia nenäliinoja, pakeni Pyry hyttiinsä. Siellä hän heittäysi pitkäkseen ja itki täydestä sydämestä, vaikeroi kuin kuoleman hädässä. Kauan pidätetyt kyyneleet eivät tahtoneet loppuakaan.
* * * * *
Niin, muita hänen oli onnistunut petkuttaa, mutta äitiä ei. Hän kirjoitti hauskoja kirjeitä kotiin, kuvaili olonsa mahdollisimman mukavaksi. Siskot ihastelivat hänen oloaan, varsinkin Kreets sai kiihkeän halun maailmalle, jossa oli niin ihanaa. Olikohan hän tehnyt pahasti, kun oli kuvannut kaiken niin ruusuisena, ja siten antanut siskoille väärän kuvan elämästä? Mutta kun hän ajattelikin kirjoittaa mielipahojaan ja vastoinkäymisiään, näki hän edessään äidin kysyvät, huolestuneet kasvot, eikä hän voinut. Äiti ei saisi aavistaakaan, että ei Pyryllä ollut niinkään helppoa. Ja kumminkin äiti aavisti. Mitäpä ei äidinsydän aavistaisi!
On niin monenlaisia koteja, joihin otetaan kotiopettajattaria. On lämpöisiä, hyviä koteja, joissa kotiopettajatar on perheen jäsen. On mahtailevia, kylmiä koteja, joissa opettajatarta alituiseen palelee. On pöyhkeileviä, typeriä koteja, joissa hän ei oikein tiedä, millaisia vaatimuksia kulloinkin pitäisi täyttää.
Tällaisia viimemainittuja koteja oli kauppias Tillisen koti, jossa Pyryllä oli paikkansa. Se oli rikas koti, kalliita tapeetteja, komeita huonekaluja. Herrasta ei paljoa sanottavaa, hän oli "liikeasiat", mutta rouvasta sitä enemmän. Rouva Helmiina Tillinen oli miehensä entinen piika-Miina. Siinä ei ollut moittimista. Kunnon palvelija on arvokkaampi kuin huolimaton emäntä. Mutta Helmiina-rouva käsitti asian toisin. Ihmisestä, joka huomaamattaankin viittasi siihen, että hän oli ollut palvelija, tuli hänen verivihollisensa. Kun hän nuorena oli jäänyt ilman koulutietoja, olisi hänellä nyt ollut tilaisuus hankkia niitä. Mutta siihen hän ei luovuttanut aikaansa. Päivät menivät kaupungilla: kävelyyn, vieraissa-käynteihin, muotilehtien selaamiseen ja ompelijattarien puhuttelemiseen. Puutteellisuutensa hämärän tuntemuksen hän vuodatti vihana koulusivistystä saaneisiin naisiin. Hän kadehti heidän tietojaan, joita hän sanoi halveksivansa, heidän käytöstään, tapojaan. Hän teki voitavansa nöyryyttääkseen kotiopettajatar-parkojaan kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Siitäpä syystä ne vaihtuivatkin herrasväki Tiilisellä joka kuukausi. Pyry oli menossa jo toiseksi vuotta, ja herrasväki Tiilisen ympäristö oli hämmästynyt.