Kun he hetken päästä istuivat pehmeissä vanhanaikuisissa nojatuoleissa ja siisti palvelijatar valkeine myssyineen tarjosi väkevää kahvia sinisistä, paksuista kupeista, tuntui Pyrystä kuin olisi hän päässyt rauhaiseen satamaan oltuaan kauan kylmien kuohujen viskeltävänä.
"Katsokaas, pikku ystävä. Näin tänään akkunastani teidän kulkevan surullisena ohi kerran ja toisenkin ja ajattelin, että nyt ovat asiat oikein hullusti!"
Pyry katsoi kummissaan.
"Niin, niin. Tämmöiset vanhat seurailevat huvikseen maailman menoa. Ja kun olen nähnyt teidän kestävän kuukauden toisensa perästä aina yhtä iloisen näköisenä, on minua haluttanut tutustua teihin. Nyt, ajattelin, on viimeinen tilaisuus, taikka te luistatte käsistä!"
Pyry nauroi. Kukapa tietää, mistä mikin silmäpari seuraa ja missä mikin sydän sykkii myötätuntoisesti, vaikka katkeroituneina luulemme olevamme ypö-yksin.
Niin Pyry sai ystävän. Neiti Brinkin kaunis koti oli hänelle aina avoin, ja se oli hälle suuri onni. Sillä tämä koti oli kaupungin parhaita, niitä lämpöisiä ja henkeviä koteja, jotka säteilevät hyvyyttään ympäristöönsäkin. Siellä Pyry tuli kosketuksiin tosisivistyneitten henkilöitten kanssa, joiden seurassa oleminen rikastutti hänen henkeään ja antoi hänelle sisäistä tarmoa.
* * * * *
Laiva keinui jo Päijänteellä. Pyry pyyhki kyyneleensä.
"Onhan minulla sielläkin täti Brink ja pojat ja monta muuta. Enkähän minä ole ainoa, jonka täytyy kodistaan maailmalle. Kun ei ole mikään itkupussi, käy kaikki hyvin!"