"Luovuttanut! Vai tarvitsisi minun piikojeni lupia kysellä!"
Pyry jäykkeni inhosta. Jos mikään on pidettävä loukkaamatta, niin totta kai kirjesalaisuus. Hänestä oli häpeällistä lukea toiselle tulevaa postikorttiakaan, saati kirjettä! "Mutta sehän on väärin", sopersi hän.
"Ohoh! Vai en minä tietäisi, mitä minun sopii tehdä! Fröökinä opettaa vain poikia eikä rouvaa tässä talossa!"
Kun Pyry huomasi kotisensuurin merkkejä omissakin kirjeissään, pyysi hän postinkantajaa tuomaan hänen ja Marin postin kyökkiin. "Siitä kyllä on eri vaiva. Mutta toivon voivani sen korvata!"
"Mitäs vielä!" naurahti vanha, hyväntahtoinen postiljooni. "Kyllähän minä sen ilon ilmankin teen! Vai on Helmiina-rouva vain entinen Tillin Miina, he, he, he!"
"Enhän minä ketään ole ilmiantanut!" hätääntyi Pyry.
"Ei, enkä minäkään mitään tiedä! Neiti saa kaikki kirjeensä koskemattomina, rakkaimmatkin, he he he!"
Oli Pyryllä valoisampaakin tässä harmaudessa. Pojat tottuivat häneen, heittivät pahankurisuutensa ja rupesivat pitämään hänestä. Opetus alkoi tuottaa hauskuutta. Sitten hän sai ystävän. Vanhan hienon neiti Brinkin.
Juuri sinä päivänä, kun hän, mieli masentuneena tuosta kirjejutusta, kulki apeana katua alas, toista ylös ja mietti poishakua, tuli häntä vastaan neiti Brink. Hän katsoi ystävällisesti ja tutkivasti viisailla, harmailla silmillään ja virkkoi odottamatta: "Suokaa anteeksi, että tungettelen, mutta soisin niin mielelläni näkeväni teidät luonani juuri nyt!"
Kuin hukkuva oljenkorteen, niin takertui Pyry pieniin, vanhoihin käsiin.