Kaarina. Kalle pysyköön pikaharjoituksissaan. Mutta tottapuhuen minulla on sinulle tunnustus.
Terttu. Annahan tulla!
Kaarina. Se oli viime viikolla. Kun tapani mukaan lasketin lentoa Koukkumäessä, tuli joku samaa vauhtia perässäni. Ja kun pääsin alas, kierrätti se rinnalle ja huusi: "Tepä olette koko pakana! Teidän pitää ajaa minun kanssani!"
Terttu. Ja sinä kiitit nöyrästi ja ajoit.
Kaarina. Ei, vaan minä olin koko pakana ja heitin yli olan: minun ei pidä mitään, mitä en tahdo. Ja siinä samassa painuin mutkaan ja kierrätin poikkitielle, kun hän laski suoraan alas. Ja sitten minua harmitti, että olin menetellyt niin ja päästänyt ainoan tapahtuman kesässäni sivu suun, ja heittäysin pyörineni tiensivun niittyyn. Sitten näin hänen hikihatussa kiipeävän ylös ja painuin näkymättömiin. Jonkun ajan kuluttua hän ajoi takaisin harmistuneen näköisenä. Mutta minä annoin hänen mennä ja äkäilin uudelleen itselleni, etten ottanut vastaan, kun kerran oli tapahtumaisillaan jotakin.
Terttu. Millainen hän oli?
Kaarina. Aika hauskannäköinen herrasmies. Sitä lajia, josta pidän.
Terttu. Nyt sitä ei enää maksa vaivaa ajatella, ohiajavaa.
Kaarina. Niinhän se olisi. Mutta minä näin hänet toisenkin kerran.
Terttu. Missä?