Kaarina. Siinä samassa mäessä, mutkan kohdalla, näkyi tuumivan kumpaa tietä ajaa. Olin hurauttamaisillani mäkeen, mutta jälleen olin koko pakana ja piilotin itseni tiensivuun.
Terttu. Ja sitten?
Kaarina. Hän ajoi pariin kertaan ohi ja oli vielä miellyttävämpi.
Terttu. Ja nyt?
Kaarina. Jos vielä kolmannen kerran hänet tapaan, lähden ajamaan hänen kanssaan vaikka maailman ääriin.
Terttu. Ai, ai sitä kevytmielisyyttä!
Kaarina. Alan olla jo niin kiusaantunut tästä kaikesta, että olisin valmis vaikka mihin. Ja kun kuulin Maalinin katalat kenkkuilut niiden opettajatarraukkojen pysyttämiseksi kyöpelinvuorella, saan hurjan halun tehdä jonkin tepposen heidän puolestaan. Olisipa joku, kenen kanssa kihlaantua, menisin suinpäin, totisesti sen minä tekisin vain jättääkseni vanhanpiian nimen Ihannelmalle ja Lilli-Lemmelle!
Terttu. Elohopea kulta! Tuo ei kuulosta ollenkaan opettajattarelta!
Kaarina. Ei kuulostakaan. Mutta ihmiseltä. Ihminen kai sitä on opettajatarkin. Ja tuo alituinen näykkiminen, niin naurettavaa kuin se onkin, alkaa lopulta harmittaa. Ja kun ajattelen, kuinka jokaisella on kesä-onnensa: Aatu istuu mudassa, Maalinilla on virkkuunsa, Ihannelmalla ja Lilli-Lemmellä flaksinsa — niin onhan kohtuutonta, että meidän osallemme ei ole langennut mitään.
Terttu. Voimmehan mekin istua mutaan!