Terttu. Voi, Kaarina, että saattaa olla semmoinen ihminen, joka varastaa!
Rouva Keränen (ulkoa). Mikä rupatus teillä käy aamulla varhain? Minä sen kun vasta ylös kömmin.
Kaarina. Maalin, meillä on käynyt varas, vienyt yöllä minun pyöräni!
Rouva Keränen (oven takaa). Siunaa ja varjele! Mitä sinä sanot! (Syöksyy sisään pörröisenä ja leveänä aamunutussa.) Minkälaista unta sinä näit?
Kaarina. Kunpa se olisikin unta! Mutta silkka todellisuus on tämmöinen: pyörä on viety.
Rouva Keränen. Tuoli, Terttu rakas, tuoli! Puhhuh — sitä ei todellakaan ole. — Jos sinä et pannutkaan sitä siihen, jos se on kyökin trapussa!
Kaarina. Ei, kyllä se oli. Enhän sitä muualla pitänytkään. Eilen juuri viimeksi nostin sen tähän, kun olin käynyt kauppiaassa.
Rouva Keränen. Niin, niin, mutta voihan sitä katsoa. Mistä sen aina oikein muistaa. Minäkin luulen usein tehneeni niin ja niin — enkä olekaan tehnyt. Terttu, lippase katsomaan! (Terttu juoksee katsomaan.) Ja kuinka se olisi niin saanut, ettei yhtään herätty — tekään. Miksi et sinä voinut tulla kieltämään, kun kuulit, että joku kopeloi verannalla.
Kaarina. Minä en kuullut mitään, eikä Terttu myöskään.
Rouva Keränen. Voi, herran ihme! Että ihmiset voivat niin nukkua! Minä vaan en niin tee. Nukun aina koiranunta. Kun surahtaa kärpänen akkunassa, heti herään. Jopas, että meille varas pääsisi!