Kaarina. Pitäisi ehkä ilmoittaa poliisille ja nimismiehelle.
Rouva Keränen. Tosiaan! Minä menen heti meidän päähän telefonoimaan. Niille tästä on soitettava ja niille tämä kuuluu, oikeus- ja poliisiasia! (Menee.)
Terttu (tulee). Ei ollut missään näkyvissä! Ei pyörän jälkiäkään paitsi sinun omasi.
Kaarina. Se on tietenkin kantanut sylissään. — Kyllä minua alkaa sapettaa. Että ihminen julkee varastaa — ja vielä köyhältä opettajattarelta! Ja että minä olinkin niin typerä ja pidin sitä tässä! Nyt jos vielä saan sen takaisin, seisoo se yöt sänkyni vieressä. — Et suinkaan sinä sekoittanut jälkiä siellä pihalla, Terttu?
Terttu. Kävin vain ojanviertä ja pensaissa.
Kaarina. Meidän pitää jättää jäljet sotkematta siksi kun poliisi tulee.
Rouva Keränen (tulee). Voi, hyvä isä! Ei niitä saa käsiinsä. Poliisi on mennyt naapuripitäjään lehmän ostoon ja nimismies on lähtenyt, mihin lähtenyt. Ja minä justiinsa telefonoin niin viisaasti. Halloo! Onko se nimismiehellä? Tämä on Hoppulan koululta kun puhutaan, Keräset! Viime yönä varastettu neidin pyörä, juuri täältä, Hoppulan koululta! Nähkääs, että olisi tuuminut, että ehkä Ihannelma, ja saanut siivet jalkoihinsa. Mutta eihän tässä maailmassa ole oikeutta eikä turvaa — ketään ei saa käsiinsä.
Kaarina. Pitänee tästä ruveta poliisiksi omasta takaa. Otamme merkit muistiin. Terttu, tuo kynä ja paperia ja kirjoita, mitä löydämme. Maalin on todistajana.
Rouva Keränen. Pitääkö tästä vielä oikeuteenkin? Sormi raamatun päälle?
Kaarina. Varmasti. (Tarkastelee.) Ruuduissa ei ole sormenjälkiä. Johonkin sen on kumminkin täytynyt koskea — ahaa, nähkääs, akkunanpuitteessa oikein nokinen käpälän kuva!