Bertha. Laske nämät runot talteen; kukaties sopivat ne tänäpänäkin toisen kunniaksi.
Kaarle (vilppaasti). Toisenkin kunniaksi! O! minä aavistin sitä!
Bertha. Oletko ulkomailla ollessas vielä pitänyt meidän vanhoja tapojamme tässä maassa?
Kaarle (erinänsä). Jospa nyt vaan tietäisin, mistä kysymys on! (lujaa) Olen varsin totta!
Liana. Kuinka monta kuppia kahvetta eikö parooni taitanut juoda perätysten (katsoo Kaarlea päin).
Kaarle. Onko kysymys minusta!
Bertha. Rakas Liana, kutsu häntä nimeltänsä, etkös näe hänen olevan kummastuneen sellaisesta nimittämisestä.
Kaarle. Vissin pidän minä kerran saadun nimeni kiintiänä omaisuutenani. (Itseksensä) Ei olekkaan minulla muutoin mitään muuta aatelimoista!
Bertha. Tuo ilahuttaa minua, ettäs olet tullut niin nöyräksi. Sinulla ei tosin ollut luontoa siihen. Mutta älkäämme viipykö siksi että kahve jähtyy! Anna minulle kätes ja vie minua huvitushuoneesen, jossa kahve-pöytä nyt kuin ennenkin on valmistettu.
Kaarle (taritsee kätensä Berthalle, mutta seisahtuu epäillen). Mihinpäin on mentävä? (erinänsä) Olkoon nyt onni minun rohkian avukseni (astuu muutamia askeleita suoraan).