Liana. Mihinpäin nyt menette?
Kaarle. Ah, minä tulin katsomaan seppelettä päin. Sanotkaat mitähän tämä merkitsee?
Bertha. Ah, veitikka sinä, sen saat arvata vastakin.
Kaarle. Niin, mutta älkäät pyytäkö, että minä tien tietäisin, sillä ei ole minulla silmiä muuta varten, vaan ainoastaan seppeleesen.
Liana (menee ja antaa kätensä Berthalle). Tule, hyvä Bertha, salli hänen yksin täällä miettiä! (itseksensä) Muuten tapahtuu, että saamme juoda kylmää kahvetta! (menevät).
Kolmas kohtaus.
Kaarle (yksin). Kuinka ihmeellisesti me sentään olemme pienien aseitten vallassa. Taitaisin minäkin nyt huokiasti vetää itseni pelistä. Mutta minun mieleni tekee kovasti sitä rakasta kahvetta. Ja muutoin, taitaisinko minä, koska onnen aurinko ensikerran valaisee pimiällä retkelläni, taitaisinko silloin paeta! En tosin! Minä olen päistikkaa pääsnyt parooniksi, pääsen kukatiesi piakkoisin jo reiviksikin, olen saanut armollisen tätin. — Mutta mitä vaan maailmassa mahtaa tuo seppele merkitä! Sydämmeni tulee kukatiesi ensikerran pannuksi kovaan koetukseen! — O mitä tuolta näkyy? Puitten välistä tulee kaksi metsä-naista tännepäin (kätkee itsensä puun taa).
Neljäs kohtaus.
(Maria, Liisa, vihdoin Kaarle).
Maria. Tiedätkös, minä olen kovin uutelias, sillä uutta valmistaa täti vissiin tänäpänä. Etkös, Liisa, taida arvata mitä se lienee?