Produced by Jari Koivisto
ANSGARIO
Suomennos.
Lukemisia Kansalle. N:o 32.
Turussa, G. W. Wilén'in ja kumpp. kirjapainosta, 1864.
J. W. Lillja ja Kumpp. kustannuksella.
Imprimatur: G. F. Aminoff.
ANSGARIO.
Tuhat vuotta on siitä ajasta asti kulunut, kuin kristin-uskonoppia ensikerran Ruotsissa saarnattiin. Tämä oppi ei suinkaan ollut siellä, ennen tätä aikaa, peräti outo, koska se vähitellen oli tullut tutuksi, osittain niiden kristittyjen vankein kautta, jotka raivokkaat, ajelehtavat merisissit[1] olivat vierailta mailta ottaneet ja myötänsä kotiin tuoneet, osittain suurellisempain ja rikkaampain Ruotsalaisten matkojen kautta, joilla he usein kauvan aikaa oleksivat ulkomaiden kuningasten linnoissa ja oppivat kristinuskon tuntemaan. Mutta ennen 9:sännen vuosisadan alkua ei tätä pyhää oppia ollut Ruotsissa saarnattu, ja voimme siis sanoa, että se oli vasta siihen aikaan, kuin tähän asti vallitseva pakanallinen pimeys rupesi hajoamaan ja kristillisyyden kirkas päivä tuli pakanuuden synkeän yön siaan. Jo kauvan olivat Pohjaiskansain urhoolliset merisissit olleet etelän- ja lännenpuolisen Europan asujamille hirmuna; sillä missä hyvänsä he matkustivat, sinne jättivät he kauhistavia jälkiä peräänsä, levittivät turmiota, riistivät ja murhasivat semmoisella hillitsemättömällä julmuudella, että monta aikaa kirkoissa rukoiltiin. "Pohjalaisten riehumisesta varjele meitä laupias Herra Jumala!" Nyt ruvettiin toden perästä aprikoimaan eli tuumaamaan, kuinka näille hirmuisille kamppauksille olisi loppua saatava, ja huokeasti ymmärrettiin, että ei se millään muulla tavoin kävisi laatuun, kuin Pohjan kansojen kääntymyksellä kristillisyyteen, jonka voima tekemään raakoja tapoja lauhkeammaksi ja sivistämään raivottomia mieliä, oli itsensä kaikkialla erinomaisen suureksi ja vaikuttavaiseksi osoittanut. Yhdeksännen vuosisadan alussa lähetti kuningas Emundi, joka silloin hallituskumppaninsa Bjöörnin (karhun) kanssa Ruotsia hallitsi, muutamia lähettiläisiä Saksan keisarin, Ludwikin, liialta nimeltä Hurskaan, tykö, eräitä valtakunnallisia asioita päättämään. Nämät lähetetyt juttelivat keisarille, Ruotsissa löytyvän monta, jotka olisivat halulliset kristinuskoon rupeamaan ja että kuningas Emundi ottaisi ne kristityt papit suosiollisesti vastaan, jotka sinne lähetettäisiin. Tähän pitkään matkaan, jonka arvattavasti täytyi olla kaikenlaisten vaarojen, vahinkojen ja hylkäysten kanssa yhdistetyn, ei kuitenkaan kukaan rohennut ruveta, paitsi Ansgario ja eräs hänen virkaveljensä.
Tämä Ansgario oli monessa kohdassa oivakuntoinen mies, ja se halumielinen uutteruus, jolla hän kiivasi pohjaiskansojen kääntymisen puolesta kristinuskoon, hankki hänelle Pohjan Apostolin jalokunniaisen liika-nimen. — Hän syntyi — niinkuin sanotaan — vuonna 800 Saksan maalla, ja oli korkeata sukua. Varhain kuoli häneltä äitinsä, jolloin hänen isänsä pani hänen kouluun, oppiaksensa lukemaan, mutta sanotaan alussa ei olleen erinomaisen huolivaisen tietojen hankkimisesta ja sielunsa siventämisestä. Silloin kerrotaan hänestä, että hän kerran oli nähnyt semmoista unta, että hän oli mutaa ja likaa täydessä paikassa seisovanansa. Siinä vieressä näkyi kaunis ja viheriä tie, jolta tuli esiin oivallinen, valkeissa ja paistavissa vaatteissa oleva rouva, joka Ansgariosta näytti neitsyt Marialta. Häntä seurasi monta muuta myös valkeata ja paistavata naista, joiden seurassa Ansgarion äitikin oli. Saatuansa hänen nähdä, rupesi hän kokemaan pyrkiä päin äitiinsä, mutta ei voinut päästä mudasta irti. Niin neitsyt Maria meni hänen luoksensa ja sanoi: "Poika, sinä tahdot mielelläsi äitisi tykö. Mutta jos mielit meidän seuraamme tulla, niin sinun pitää karttaman kaikkea turhuutta ja sitä vastaan itseäsi harjottaman hyviin ja puhtaisin tapoihin; sillä me suuresti kamoksumme kaikkea mitä turhaa ja kunnotointa on, ja se, joka tuntee huvituksensa semmoisista, ei hän taida millään muotoa meidän seurassamme olla." Tämän unen perästä muuttui Ansgario paljon, harjoitti vaan yksivakaisia ja hyödyllisiä asioita sekä tuli kauvas kuuluisaksi ankaran ja hyvä-avuisen elämänsä vuoksi. Sangen nuorena rupesi hän munkiksi Korbey nimelliseen luostariin Ranskan maalla, ja saarnasi sen kirkossa. Muutaman vuoden siitä ajasta kuluttua, tuli hän mainitulta keisarilta, Ludwikki hurskaalta, määrätyksi Juutin maan[2] asujamille kristinoppia saarnaamaan, jota hän myöskin suurella menestyksellä teki. Täällä hän ensin oppi pohjan kansojen kielen ja tavat tuntemaan, ja oli, niin hyvin tämän kun erinomaisen uutteruutensa kautta kristillisyyden levittämisen puolesta, erittäinkin taitava vaivalloista työtä toimittamaan, nimittäin julkisesti pakanallisessa Ruotsissa saarnaamaan oppia, joka oli kaikki vanhat jumalat valta-istuimiltansa syöksemässä ja sukupuuttoon hävittämässä tottumuksia, jotka raivokkaille ja sodanhimoisille mielille olivat rakkaat. Epäilemättä otti Ansgario tämänkin asian toimituksen päällensä ja, saatuansa keisarilta monta lahjaa Ruotsin kuningas Emundille, läksi ruotsalaisten lähettiläisten seurassa matkaan. Laiva, jolla he olivat, anastettiin merisisseiltä, jotka ottivat kaikki heidän kalliit tavaransa pois, eivätkä muuta jättäneet, kuin muutaman kirjan. Pelästyksissänsä tahtoi toinen pappi palata; mutta pelkäämätöin Ansgario sanoi: "Minä annan itseni ruumiineni, sieluneni Jumalan haltuun ja huomaan, enkä palaa ennen kristinuskoa siinä maassa saarnattuani." Siis pitkitettiin matka; ja monen vaivan ja vaaran perästä tulivat he vihdoin Määlari järvellä[3] olevaan kaupunkiin, Birkka eli Koiviston saari[4] nimeltä. Tämä tapahtui vuonna 829. Kuningas Bjöörni eli Karhu, joka asui kaupungissa taikka sen lähillä, otti molemmat muukalaiset hyvästi vastaan ja antoi, jonkun keskustelemisen perästä neuvokuntansa eli raatinsa kanssa, Ansgariolle luvan maassa saarnata, ja kullekin, joka vaan tahtoi, vapauden kristillisyyteen ruveta. Pohjan uutteralle apostolille onnistuikin saada monta sielua pakanuudesta käännetyksi. Niidin seassa oli Hergeiri, kuninkaan ensimäinen neuvonantaja ja korkein päällysmies Koiviston saarella. Tämä antoi itsensä kohta kastaa ja perintötalollensa rakentaa kirkon, ensimäisen kristityn Ruotsissa. Puolentoista vuotta täällä oltuansa, palasi Ansgario Saksan maalle ja tuli pikkuista jälemmältä, ehkä vaan 30 vuotisena, keisarilta määrätyksi arkkipiispaksi Hampuriin,[5] jonka pääpiispakunnan alle koko Pohjainen, se on Ruotsi, Norja ja Tanskan maa piti kuuluman. Nyt vihki Ansgario Gautbertti nimellisen munkin Ruotsin ensimäiseksi piispaksi. Tämä, joka jälestäpäin nimitti itsensä Siimoniksi, otti veljenpoikansa Mithardin kappalaiseksi eli apulaiseksensa. Ansgario varoitti uutta piispaa varuisasti menettelemään kansaa ja kielsi sekä piispan että kappalaisen kansan hyvyksiä pyytämästä, vaan pikemmin, samoin kuin Ansgario itsekin, omalla työllänsä elatuksensa ansaitsemaan sekä puhtaalla ja pyhällä elämällä ihmisille esikuvana olemaan. Myöskin antoi hän heille omista varoistansa kaikki mitä he saattoivat matkalla ja perille tultuansa tarvita. Koiviston saaressa tulivat he suosiollisesti otetuiksi vastaan; mutta siellä jonkun ajan asuttuansa, tekivät pakanat kaupungissa kapinan, surmasivat, piispan näkyvissä, hänen veljenpoikansa ja useat muut kristityt, sekä karkoittivat Siimonin valtakunnasta. Nyt jäi Ruotsi moneksi vuodeksi ilman kristittyä saarnaajatta, jonka ajan kuluessa kristinusko niinmuodoin tuli aivan huonolle jälelle. Kuitenkin sanotaan Hergeiristä, että hän oli vakavana uskossansa, jos häntä vaikka kuinkin pakanoilta pilkattiin. Me tahdomme täss jutella todistuksen tämän miehen pysyväisyydestä kristinuskossa, johonka hän kerran oli varsin halumielisesti tarttunut, etenkin kuin tämä todistus antaa meille tiedon sen ajan oloista ja tavoista. Vähän aikaa sen perästä kuin piispa Siimoni oli tullut karkoitetuksi, tuli eräs kuningas Anundi Tanskalaisilla miehitetyllä laivastolla Koiviston saarelle, jota hän rupesi piirittämään. Hätä tuli kaupungissa suureksi, ja pakanat menivät Hergeirin turviin, häneltä neuvoa ja apua pyytäen. Hän käytti heidän hätätilaansa ja sanoi: "ett' ei heillä ollut yhtään apua omilta voimattomilta jumaliltansa odottamistakaan, vaan siltä kaikkivaltiaalta Jumalalta, joka kristityiltä palveltiin, jonka tähden heidän piti Hänelle uhraaman, voidaksensa sillä tavoin taivutta vihollista heitä säästämään." — Tämän lupasivat pakanat ja sanansaattajia lähetettiin kuningas Anundille rauhaa tarjolle panemaan. Hän lupasi rauhaan suostua, jos maksaisivat hänelle sata pundhopeata. Mutta Tanskalaiset, jotka Anundilla oli myötänsä, eivät tyytyneet tähän, vaan varustautuivat kaupunkia väkirynnäköllä ottamaan. Niin syntyi uusi säikähys Koiviston saaren asukaisten seassa ja riensivät jälleen epäjumalille uhraamaan. Nyt puhutteli Hergeiri heitä uudestansa ja soimasi heille heidän vähämielisyyttänsä. "Kuinka kauvan," sanoi hän, "tahdotteko aina edellensäpäin palvella perkelettä ja luvata turhia lupauksia jumalillenne? Olettepahan jo tehneet suuria uhria ja luvanneet vielä suurempia — olette muka käsistänne jättäneet sata pundhopeata. Mutta kaikki turhaan. Vihollinen tuli kaupunkinne kukistamaan ja itsenne ja vaimonne orjuuteen viemään. Lakatkaat siis näistä turhamaisista lupauksista ja luvatkaat ainoastaan se lupaus, että annatte ylön pakanuuden pimeyden ja palvelette kaikkein korkeinta Jumalata, joka on taivaan ja maan hallitsija. Hän yksinänsä on kaikkein herra ja taivuttaa ihmisten sydämmet kuhunka hän tahtoo. Jos te häntä nöyrällä mielellä rukoilette, niin ei suinkaan apu ole kauvan oleva pois." — Nämät sanat liikuttivat kansaa, joka nyt rupesi huudahtamaan eli hoikaisemaan Kristukselle ja lupasi Häntä palvella paastoilla ja almuilla, jos tulisivat läheltä uhkaavasta vaarasta pelastetuiksi. Sillä aikaa pyysi kuningas Anundi hillitä rajuin sotamiestensä kiivautta ja sanoi heille, että kaupungissa palveltiin monta voimallista jumalata, niiden seassa kristittyjenkin jumalata, jolla siellä oli oma kirkkonsakin; sentähden katsoi hän sitä parhaimmaksi, että ensin arvanheitolla tutkitaisiin jumalitten tahtoa, ennen jotain muuta kaupunkia vastaan tekemään ruvettua. Tähän suostuttiin, ja arvanheitto lankesi niin, että kaupunkia pitäisi säästettämän ja sota-aseet erästä kaupunkia vastaan toisessa maassa käännettämän.