"Oikeinko totta?" huudahti rouva Liscome iloisesti. "No hyvänen aika!"
"Niin on", sanoi herra Liscome. "Hän oli siellä aamulla samaan aikaan kuin mekin ja on ollut työssä koko aamupäivän."
"Mistä tämä nyt johtuu?"
"Ei minun tietääkseni muusta kuin että Jumala kuulee rukouksen ja siunaa lähettiläittensä pyrinnöt."
Rouva Liscome hymyili kyynelsilmin ja kysyi sydämessään Jumalalta mitä hän vielä voisi tehdä naapuriensa hyväksi. Hänen ei kauaa tarvinnutkaan odottaa vastausta.
Rouva Wisp kuuli suureksi ihmeekseen aamusella pojiltansa, että heidän isänsä oli kapulasillan teossa naapuriväen kanssa. Hän ei uskonut sitä todeksi, sillä hän oli moneen kertaan kuullut miehensä vannovan, ettei hän ikipäivinä pikkusormellaankaan kajoaisi siihen työhön. Saadakseen selkoa asiasta hiipi rouva Wisp mäen rinteelle ja näki poikain puhuneen totta. Se oli vaimoparalle iloinen näky. Jo pitkän aikaa sammuksissa ollut lemmen ja toivon kipinä alkoi uudelleen kyteä hänen sydämessään. Hän ajatteli: "Jos mieheni alkaa viihtyä naapuriemme seurassa, voin minäkin ehkä muuttua paremmaksi, niin että hän vielä voi rakastaa minua ja lapsiamme." Jo tämä ajatuskin ilahdutti häntä.
Kun herra Wisp tuli kotiin päivälliselle, ei hänen vaimonsa kysynyt missä hän oli ollut. Wisp ei itsekään maininnut siitä mitään, mutta hän oli vähemmän tyly, sillä hän oli tehnyt sen havainnon, että kodissa oli tavallista enemmän koetettu asettaa kaikki hänelle mieliksi.
Emme voi sanoa mikä oli muuttanut Wispin mielen. Me usein oudoksumme asioita, jotka Jumalan silmissä ovat aivan selvät.
Herra Wisp oli aamusella lähtenyt yksin työhön. Hänen poikansa olisivat olleet hyväksi avuksi, mutta häntä hävetti ottaa heidät mukaansa, kun hän kuitenkin teki sitä mitä ei ollut uhannut tehdä.
Hän teki koko aamupäivän työtä notkon toisessa päässä eikä vaihtanut sanaakaan naapuriensa kanssa.