"Entä jos minä tämän iltapäivän olisin Wispin apulaisena?" kysyi Antti isältään. "Meitä on niin monta, ja hän on ihan yksin."
"Menkää vaikka kumpikin, jos herra Wisp huolii teistä", vastasi isä.
Pojat juoksivat Wispin työmaalle ja tarjosivat apuaan.
"Eipä tuollaisten poikaviikarien työstä ole paljoakaan hyötyä", tuumi
Wisp. "Onhan minulla Pekka ja Matti kotona, jos semmoista apua haluan."
Pojat eivät olleet töykeästä vastauksesta millänsäkään, vaan ryhtyivät tarmokkaasti työhön, laskivat leikkiä keskenään ja sanoivat aina väliin iloisen sanan Wispillekin. Aivankuin epähuomiossa rupesi hänkin puhumaan ja hämmästyi itse kuullessaan omaa nauruansa.
Seuraavana aamuna hän otti Pekan ja Matin mukaansa työhön. Kauan arveltuaan päätti rouva Wisp käydä naapuriemännän luona vieraissa. Hän käski Maryn pestä silmänsä ja panna paremman hameen päällensä. Itse hän teki samoin. Sitten hän otti nuorimman lapsensa käsivarrelleen, astui aidan aukosta naapurin pihaan ja seisahtui Maryn kanssa ovelle. Rouva Liscome tuli heitä vastaan tervehtien heitä ystävällisesti. Hän otti pienokaisen hellästi syliinsä ja kertoi rouva Wispille, että häneltä oli Connecticutissa kuollut samanikäinen lapsi. Hänen tätä kertoessaan nousivat kyyneleet hänen silmiinsä ja hän painoi pienokaista vasten rintaansa, ja rouva Wisp unhotti kaikki kauniit sanat, joita hän oli aikonut sanoa, ja rupesi vain huolestuneena puhumaan lapsen taudista, Alice ja Nelly veivät Maryn kouluhuoneeseen, joten rouva Wisp sai vapaasti keskustella ystävällisen naapurinsa kanssa. Lempeä kohtelu ja vilpitön myötätuntoisuus olivat ikäänkuin lämmin päiväpaiste vaimoparan rasittuneelle mielelle. Hänelle muistui mieleen entiset ajat, olo armaassa kodissa, äitivainajan ja siskojen rakkaus, ystävien iloiset seurat. Monivuotinen, väsyttävä mielenmasennus alkoi hellittyä, ja pian hän oli rouva Liscomelle kertonut kaikki elämänsä vaiheet. Hänen vanhempansa olivat olleet jumalisia ihmisiä, ja hänkin oli aikonut seurata heidän esimerkkiänsä, mutta sitten hän oli joutunut naimisiin. He olivat kärsineet köyhyyttä, ja hänen miehensä oli käynyt niin kummalliseksi — alkanut vihata koko maailmaa. Eipä sillä että hän itsekään olisi tehnyt voitavaansa, ei ollut enää toivoa asiain paranemisesta. Hän tiesi jo vuosia olleensa kunnoton ihminen eikä jaksanut paremmaksi pyrkiäkään.
Näin hän kertoi. Nyt tuli rouva Liscomen vuoro puhua. Suurimmalla lempeydellä hän kehotti vaimoa uskomaan, ettei vielä ollut liian myöhäistä parantumiseen.
Kotiin tultua kertoi Mary äidilleen, että siellä oli kovasti hauskaa ja että tytöt olivat kutsuneet häntä heidän pyhäkouluunsa.
Seuraavana päivänä Lotty ja Nelly kävivät Wispillä ja uudelleen kehottivat Marya tulemaan kouluun. Rouva Wisp puolestaan olisi mielellään antanut hänelle luvan siihen, mutta ei uskaltanut puhua siitä miehellensä. Itse hän oli päättänyt ruveta toisellaiseksi ja koettaa olla lapsillensa rakas, hellä äiti.
Pekka, joka oli taipuvainen poika, oli jo päässyt ystävyyteen Yrjön ja Antin kanssa ja näki ihmeeksensä kuinka he rakastivat äitiänsä. — "Kyllä minäkin pitäisin äidistäni, jos saisin. Mutta eihän äiti voi pitää minusta, kun aina olen ollut hänelle vastuksena." Näin Pekka kerran mietti astuessaan kotikynnyksen yli. Äiti oli väsyneen näköinen, mutta koetti kuitenkin huolellisesti siivota tupaa. Pikkulapsi itki, eikä Mary viitsinyt ruveta sitä hoitamaan. Pekka meni kehdolle ja aikoi ottaa lapsen syliinsä, mutta Mary sysäsi hänet syrjään, ja äiti, joka ei arvannut hänen aikomustaan, käski hänet ulos muiden tieltä.