"Ei rouva Liscome sano niin pojillensa, kuu ne tahtovat auttaa häntä", sanoi Pekka.
"Tahdoitko sinä auttaa?" kysyi äiti.
Pekka vastasi: "Antti ja Yrjö auttavat aina äitiänsä, vaikka hänellä on kolme tyttöä, jotka tekevät paljoa enemmän kotiaskareita kuin Mary meillä. Minäkin auttaisin, jos saisin."
Tämä oli suloista rouva Wispin kuulla. Kyyneleet nousivat hänelle silmiin; hän laski kätensä pojan hiuksille ja lupasi hänen auttaa milloin vain halutti. Luja ystävyys oli täten solmittu äidin ja pojan välille.
Yhdeksäs luku.
Herra Wispillä oli tapana joka ilta mennä ravintolaan, joka oli neljän tien haarassa noin kilometrin päässä hänen asunnostaan. Siellä hän ei puhunut sanaakaan, ei maistanut väkijuomia eikä tilannut muitakaan virvokkeita. Oven suussa oli vanha korkea penkki; siinä Wisp istui iltakaudet, kalpeana, väsyneenä, kuunnellen muiden puhetta.
Näin hän jo kauan oli tehnyt, miesparka, kuluttaakseen ikävää aikaansa. Vuosikausiin hän ei ollut yrittänytkään viettää hauskaa iltaa kotonaan. Ravintolassa kului aika jotensakin hupaisesti, siellä kun kaikellaiset valtiolliset ja yhteiskunnalliset asiat otettiin puheeksi ja päivän tapahtumista kiisteltiin. Kun sitten hänen vaimonsa oli muuttunut toisellaiseksi, hän vielä vähemmin viihtyi kodissa, siltä hänen katkera mielensä kaipasi entistä alituista toraa ja riitaa, joita nyt oli vaikea saada aikaan.
Naapuriemännän hyvän esimerkin ja ystävällisen ohjauksen vaikutuksesta rouva Wisp päivä päivältä edistyi pyrkimyksissään hyvään päin. Pekka ja Matti, luonnostaan iloiset ja hyväntahtoiset pojat, kävivät ahkeriksi ja kuuliaisiksi. Maryssakin heräsi halu tulla naapurin tyttöjen kaltaiseksi, vaikka hänen pahat tapansa kyllä olivat syvään juurtuneet. Alice otti Maryn erityisesti huostaansa, opetti häntä ompelemaan ja osti omalla rahallaan hänelle Uuden Testamentin. Heistä tuli ajan pitkään hyvät ystävykset.
Oli kylmä syysilta, Wispin sairas lapsi oli riutumistaan riutunut, — oli jo loppu lähellä. Rouva Liscome valvoi kehdon ääressä itkevän äidin kanssa. Isä oli ravintolassa, lapset olivat nousseet vuoteiltansa katsomaan pikku veljen kuolemaa. Äkkiä aukenivat tuskasta kiinni pusertuneet pienet nyrkit, ja kärsimyksistä vääntyneet kasvot muuttuivat rauhallisiksi ja suloisiksi.
"Nyt veli hymyilee", sanoi Pekka.