Rouva Liscome painoi vainajan auki jääneet silmät umpeen ja kuiskasi äidille: "Nyt on lapsesi taivaassa", Pekka kietoi käsivartensa äidin kaulaan ja sanoi: "Taivas on hyvä paikka, eikös ole, rouva Liscome? Siellä rakastetaan pieniä lapsia ja niitä hoidetaan siellä hyvästi, eikös hoideta?"
"Hoidetaan kyllä", vastasi rouva Liscome; "ei pikku veli siellä enää sairasta eikä opi mitään pahaa."
"Kuule äiti, eihän nyt ole hätääkään, kun veli on niin hyvässä talleissa", lohdutteli Pekka.
Herra Wisp oli usein toivonut pääsevänsä kituvasta lapsesta, mutta kun hän iltasella palasi kotiin varsin tyytymättömänä itseensä ja koko maailmaan, hätkähti hän nähdessään lapsensa ruumiina. Ei hän kauaa sitä katsellut, vaan meni toiseen huoneeseen.
Rouva Liscome laittoi lapset levolle ja istui sitten loppuyön murheellisen äidin luona lohduttaen häntä ja neuvoen häntä rauhan tielle. Hän kuunteli nöyrästi ja halullisesti, ja aamun koittaessa oli rouva Liscomella suloinen toivo, että hänenkin sielunsa synkkä yö oli valkenemassa.
Tehdessään lähtöä kotiin hän Wispin makuuhuoneen raollaan olevasta ovesta näki, ettei Wisp maannutkaan, vaan istui ikkunan ääressä kasvot käsien nojassa. Muistaen äskeisen keskustelunsa rouva Wispin kanssa, hän säpsähti ensin vähäsen, mutta rauhottui ja heitti kaiken huolen Herralle, tietäen että Jumala voi hillitä miehen vihan.
Iltapäivällä pantiin ruumis pieneen arkkuunsa. Koko naapuriperhe kokoontui Wispille, ja äidin pyynnöstä puhui herra Liscome isän suostumuksella muutamia sanoja lapsille. Hän kertoi heille ihanasta maasta, johon pienokainen oli muuttanut, ja Herrasta Jeesuksesta, joka kerran oli täällä maan päällä ja rakasti lapsia ja kutsui heitä tykönsä. Tämä sama Jeesus on ylösnousemus ja elämä, ja jos hänen Henkensä pääsee asumaan meissä täällä, saamme mekin tulla asumaan siihen kirkkaaseen kotiin, jossa pikku veli nyt on. Sitten hän rukoili kaikkein heidän puolestaan. Äiti ja lapset itkivät katkerasti. Isä kääntyi toisaalle ja rukouksen päätyttyä hän painoi hattunsa syvään silmillensä. Hän oli kalman kalpea ja hänen kätensä vapisivat, kun hän nosti pienen arkun syliinsä, kantaakseen sen mäelle, pienen haudan partaalle. Oli auringonlaskun hetki, kun arkku laskettiin hautaan. Koko kyläkunta tiesi, että Wispiltä oli lapsi kuollut, mutta ei kukaan tullut saattamaan sitä hautaan. Wispit tiesivät sen kyllä ansainneensa, mutta samalla heidän kiitollisina täytyi tunnustaa, että Liscomen perhe oli heille uskollinen naapuri. Sydämemme ei ole luotu kovaksi, mutta me voimme itse tehdä sen kylmäksi ja kovaksi kuin jää. Mutta siihenkin Jumala tiesi apukeinon: rakkauden päivänpaiste voi sulattaa kovimmankin sydämen.
Vähäinen saattojoukko kiersi haudan ympäri, ja jokainen katsoi vielä kerran lapsukaisen viimeiseen asuntoon. Niko täytti haudan, peitti sen turpeilla ja asetti muutamia sileitä kiviä turpeiden päälle. Kivissä ei ollut nimeä, mutta siitä ei lukua. Enkelit vartioivat lasten hautoja, eikä yksikään lapsista joudu hukkaan.
Kymmenes luku.
Kuolemantapaus ja varsinkin isän puhe olivat syvästi vaikuttaneet Alicen mieleen. Alice rakasti isäänsä ja äitiänsä, ja riitansa jälkeen Maryn kanssa oli hän lujasti päättänyt, ettei hän koskaan enää tekisi heitä käytöksellään murheellisiksi. Samoinkuin muutkin perheen jäsenet alkoi hänkin noudattaa rakkauden lakia. Hän oli ystävällinen Wispin lapsille ja vältti joutumasta riitaan heidän kansaansa ja toivoi siten noudattavansa vanhempiensa mieltä. Ja hän teki siinä oikein, mutta kuitenkin oli hänen omatuntonsa rauhaton. Hän huomasi kyllä joka hetki, ettei Jumalan tahdon tekeminen ollut hänen päämääränänsä. Monesti hän pitkät ajat ajatuksiinsa vaipuneena mietti miten hän puolestaan kohtelisi tuollaista kelvotonta joukkoa, jos hän saisi tehdä oman mielensä mukaan. Mary Wisp oli tosin hyvin ystävällinen Alicelle siitä asti kun hän sai häneltä lahjaksi Uuden Testamentin, mutta Mary oli Alicesta niin siivoton, tyhmä tyttö, ettei hänen ystävyytensä ollut minkään arvoinen. Kuitenkin Alice kehotti häntä tulemaan heille ja opetti hänelle kärsivällisesti kaikellaisia hyviä tietoja.