Tästä itsensäkieltämisestä oli Alice kauan mielihyvillään. Mutta hautauspäivänä, kun hänen isänsä puhui Jeesuksen Hengestä, joka on asuva meissä, jos tahdomme elää hänen kanssansa, levisi uusi valo hänen mieleensä. Tässä valossa hän vasta näki kuinka petollinen ja turmeltunut hänen sydämensä oli. Siitä hän kävi sangen murheelliseksi, mutta ei moneen päivään ilmaissut kenellekään murhettansa.
Pieni hautakumpu oli nyt Alicen lempipaikka. Eräänä iltana hänen siinä istuessaan ja itkiessään tuli herra Wisp hautausmaalle. Hän oli aivan lähellä Alicea, kun he huomasivat toisensa. Alice säikähti kovasti. Wisp oli valju ja väsyneen näköinen. Hän kysyi ystävällisesti miksi Alice itki. Tyttö ei ensin uskaltanut avata suutansa, mutta hetken epäröityään hän sanoi: "Mietin tässä, että teidän lapsenne kerran saa herätä ijankaikkiseen elämään, mutta minulla ei ole Jeesuksen Henkeä. Minussa on niin paha sydän."
"Kuinka niin", kysyi Wisp. "Minä uskon, että te kaikki olette hyviä".
"Niin ne ovatkin kaikki muut. Mutta minä olen vihannut teitä ja koko perhettänne siitä asti kun me tänne tulimme. Meillä on ollut teistä niin paljon vastusta."
"Olihan sinulla syytä vihaasi."
"Eipä ollut", vastasi Alice. "Eipä kukaan muu meillä vihannut teitä. Heissä on Jeesuksen Henki, ja raamatusta olen lukenut, että ne, joilla ei sitä ole, nousevat haudoistansa ikuiseen häpeään."
"Sinähän olet Alice?" kysyi Wisp.
"Niin olen."
"Sanoohan Mary, että sinä olet hyvä hänelle. Annoithan hänelle
Testamentin!"
"Annoin, ja olen opettanut hänelle paljon hyvää; mutta minä tein sen ollakseni isälle ja äidille mieliksi. En ole koskaan rukoillut teidän puolestanne enkä tahdo jaksaa kuunnella, kun isä sitä tekee. Tästä huomaatte että sydämeni on paha."