Nyt herra Wisp sanoi: "Minä olen jo kauan hautonut vihan tunteita sydämessäni, monin kerroin katkerampia kuin sinä. Minä olen vihannut kaikkia ihmisiä, ja itseäni enemmän kuin ketään muuta. Mutta pian täältä pääsen."
"Voi herra Wisp", virkkoi Alice, "haudan toisella puolen alkaa toinen elämä. Jumalan kirja sanoo niin. Teidän pikku poikanne nousee ylös haudastaan, ja jos te rupeatte hyväksi, saatte tekin elää hänen kanssansa taivaassa."
"Myöhäistä minun on enää ruveta miksikään", mumisi Wisp.
"Ei, ei ole myöhäistä; vielä on teilläkin aikaa", vakuutti Alice.
Muutamia päiviä tämän jälkeen sairastui Wisp kovaan tautiin. Yleisesti uskottiin, että se oli hänen kuolintautinsa. Siitä ei kukaan muu välittänyt mitään, paitsi hänen oma perheensä ja Liscomet. Omia ajatuksiaan hän ei ilmaissut kenellekään, ja vaikka hän näytti olevan täydessä tajussaan, ei hän välistä useaan päivään puhunut sanaakaan.
Näin kului monta viikkoa. Hänen vaimonsa hoiti häntä hellästi. Lapset koettivat olla hiljaa ja auttoivat äitiä minkä voivat. Herra Liscome ja Niko valvoivat vuorotellen sairaan luona, ja rouva Liscome tyttärineen auttoivat päivän aikana. Eräänä aamuna, kun rouva Wisp tuli sairaan huoneeseen, sanoi Niko hiljaa: "Hän on ollut tavallista rauhallisempi tänä yönä." Rouva Wisp kuiskasi: "Voi kuinka iloinen olisin, jos hän vielä paranisi. Tapahtukoon Herran tahto; mutta joka hengenvetoni on rukous hänen paranemisestaan."
Sairas näytti nukkuvan, mutta kuuli kuitenkin joka sanan.
Samana päivänä, kun Alice istui hänen vuoteensa vieressä, avasi hän silmänsä ja sanoi heikolla äänellä: "Joko Alice voi rukoilla minun puolestani?"
"Jo", vastasi tyttönen iloiten, "ja minä rakastankin teitä. Siitä minä huomaan että Jumala on antanut minulle uuden sydämen."
Sairas makasi vähän aikaa silmät ummessa, sitten hän kysyi: "Mistähän minä tietäisin onko Jumala antanut minulla uuden sydämen?"