1.
Kuka voi kaikkein mieltä noutaa? Eräs hyväntahtoinen vanhus, jolla oli aasi myytävänä, otti kerran kanssaan noin 13-vuotisen poikansa lähimmäiseen kaupunkiin, jossa oli markkinat. Heille tuli ensin vastaan mies, joka sanoi: "voi, hölmöjä kun olettekin molemmat; tuolla astuu aasinne komeasti edellänne ja itse kuljette jalkasin!" — Näistä nuhteista pani vanhus poikansa aasin selkään. — "Hyi … haasti toinen mies, heitä kohdaten … sinä poika-lurjus joudut vissiin hirteen. Sopiiko sinun ratsastaa, samassa kun isäsi täytyy jalkasin käydä sun perässäsi?" — Tuo vanha arrenteeraja, seuraten tätä neuvoa, käski poikansa astua alas, ja hyppäsi itse aasin selkään. — Nyt tapasi heitä kunniallinen vaimo markkinoille mennessään ja lausui surkeillen: "voi, vanhus, sun sydämessäsi ei lie sääliä; sun lihava ja laiska ruumiisi lojottelee tuolla juhdan selässä, milloin tämän pienen poikarukan täytyy tallata polviin saakka kurassa, työlästi voiden vetää jalkaa jalan eteen." — Hiljaisesti otti vanhus nyt pojan takansa aasin selkään. — "Kuuleppas, vanha veitikka … huusi nyt eräs ruvan-kauppias, joka hetken perästä tuli näkyviin … saisinko kysyä teiltä kysymyksen, ystäväni, onko tämä juhta teidän omanne?" — "Kyllähän se niin on", vastasi vanhus. — "Totta jumal' avita, taitaisi ajatella pahaa teistä, koska panette niin raskaan taakan nuorelle luontokappaleelle. Kaksi pulskasta miestä yhden aasirukan selässä!" — Tuo hyvä-sydäminen äijä tuli nyt vasta oikeahan pulaan; hän tahtoi voimansa jälkeen olla kaikkien naapuriensa mieleen, ja näki nyt, ettei hän saanut ajaa aasiansa edellänsä, eikä itse eikä poikansa istua sen selässä, eivätkä molemmat yhdessä. Pitkän miettimisen perästä löysi hän toki neuvon, noutaaksensa jokaisen mieltä. Hän sitoi köydellä aasin jalat yhteen ja nyt kantoi isä poikanensa tuon kumotun aasin kangella kaupunkiin päin. Ehkä taakka oli jotenkin raskas, ehtivät he vihdoin sen sillan tykö, jonka korvalla parhaimmat markkinat vietettiin. Markkinaväki, nähdessänsä tämän kummallisen kometian, purskahti yhteiseen nauruun ja huutoon. Ehkä vanhus luonnostansa oli sangen kärsivällinen ja hiljainen, ei hän kuitenkaan enää jaksanut kärsiä tätä viimeistä solvausta. Närkästyksissänsä heitti hän aasinsa sillan ylitse virtaan ja kävi taas kotiinsa toimituksiansa toimittamaan.
2.
Eräs sultaani, huviksensa kävellen, huomasi munkin istuvan tien ohella, ihmisen pääkallo kädessänsä. Havaitsematta majesteettia, katseli tuo kunnianarvoinen vanhus sangen vakavasti kalloa, ja näkyi olevan syvissä ajatuksissa. Noja olonsa ja koko tilansa hämmästytti sultaania, joka läheni kysyen, miksi ja mistä syystä hän oli vaipunut niin syviin mietteisiin. "Herra keisari — vastasi munkki — tämä ihmisen pääkallo näytettiin minulle tänä aamuna, ja siitä hetkestä olen turhaan yrittänyt saamaan ilmi, kuuluiko tuo kallo aikanansa mahtavaiselle ruhtinaalle, niinkuin Te olette, herra keisari, vai kuuluiko se semmoiselle köyhälle munkille, kuin minä."
3.
Eräs vähäsen kaupungin seppä Spaniassa murhasi miehen ja tuli siis hirteen tuomituksi. Kylän parhaimmat talonpojat toinen toiseensa yhdistyneet, tulivat nyt pormestarille pyytäin, että seppä saisi jäädä rankaisematta, siitä syystä, että hän oli kaupungin ainoa seppä joka osasi hevoisia kengittää, parantaa pyöriä j.n.e. Mutta pormestari sanoi: "millä tavalla lie minun sitten mahdollista lakia täyttää." Eräs maa-kyläläinen vastasi: "herra, kaupungissamme on kaksi kankuria, niin vähäisessä paikassa on yksi kylläksi, hirtä toinen!"
4.
* [Tällä tähdellä merkityt, alkuperäiset tarinat koskevat Suomalaisia.] Mainio kemian provessori P.A. v. Bonsdorff (k. 1837) oli sangen nirso ja arka ruvanlaitoksessa. Kulkeissansa Saksassa tuotiin ravintohuoneessa hänen eteensä lautaellinen voita, jonka joukkoon oli päässyt ihmishiuksia. Ensin vihastuen leppyi hän pian ja sanoi naurahdellen: "tuokaat toinen kerta mulle voita eriksensä ja hiuksia eriksensä, että sitten saan sekoittaa niitä yhteen, mieltäni myöten."
5.
* Eräs yliopistolainen, joka oli viettänyt iltansa iloisten kumppanien parissa, kävi yösydännä koppaamaan pakarin ovelle. Kun pienet koppaukset eivät auttaneet, koputti hän koputtamistaan, kunnes pakari, vielä unen huumeissa, aukasi oven ja kysäsi vihaisella äänellä, mitä tuo outo tahtoi. — Pakari, onko teillä nuorta nisuleipää? — "On kaiketi", — vastasi pakari paljon leppynynnä. — "Kiittäkäät Jumalaa siitä onnesta" — sanoi yliopistolainen ja meni tiehensä.