Lakon alkaessa ei oltu sovittu, milloin ja miten lakko lopetettaisiin. Jotkut ehdottelivat väkivaltaisuuksiin ryhtymistä, mutta enemmistö oli sitä vastaan. Kun vankilan nykyinen hallitus ei ollut antanut mitään varsinaista syytä, josta olisimme voineet sitä pitää syyllisenä nykyiseen oloomme, pidimme Shebekon olevan syyllisenä, jotenka siis emme tahtoneet syyttä suotta saattaa vankilan hallitukselle vaikeuksia, ainakaan ei niinkauan, kunnes sen puolelta ei syytä anneta, ja siis kymmenentenä päivänä päätimme lopettaa lakon ja aloimme syödä.
Toiseen aikaan olisi asia saattanut kääntyä huonoksikin, mutta nyt käyttäytyivät viranomaiset hyvin johdonmukaisesti eikä siis ilmennyt pienintäkään syytä rettelöihin. Tämmöinen viranomaisten käytös saikin meidät siihen päätökseen, että entisten rettelöiden alkusyynä olikin Shebeko, jota vastaan vast'edes tulikin toimintaamme suunnata.
Mutta pian pääsimme hänestäkin rauhaan. Pari kertaa hän enää kävi tarkastuksilla. Tällöin kerran saattaessaan sisäministeri Durnovoa astui hän ministerin jälessä erääseen koppiin ja sanoi: "teidän äitinne…" mutta hän ei saanut lausettaan lopettaa, sillä vanki ilmoitti, ettei moisen suusta tahdota äidistäkään kuulla. Hän joutui ymmälle ja läksi kopista.
Pari viikkoa ruokalakon jälkeen ilmoitettiin meille, että kaikki vankien rahat, kirjat ja esineet lähetetään sukulaisillemme. Se oli lakkomme tulos.
Nyt kohtasi meitä odottamaton, ankara isku: "telefoonimme" lakkasi toiminnasta. Johtotorvista ei loppunut vesi jos kuinka sitä ammensimme, torvet olivat siis alhaalta suletut, puhelumme niitä myöten lakkasi.
Klubimme oli toimessa kuusi kuukautta, ja nyt jäimme taas yksinäisen vankeuden onnettomuuteen. Ympärillämme olevat kivimuurit muuttuivat taas vieraiksi, sietämättömiksi… Ei riittänyt enää voimia kestämään yksinäisyyden tuottamaa ikävää. Hermosto oli kokonaan epäkunnossa.
Kaiken lisäksi alkoi vankilassa raivata influentsa. Klubimme oloaikana olivat hengen voimat siksi vahvat, ettei sairaus päässyt valtaan, ainakin ei sitä huomattu. Nyt muuttui asema, synkkämielisyys lisääntyi ja sairaus pääsi valtaan. Nyt alkoi taas taistelu vankilan sääntöjä vastaan. Noustiin ikkunaan nähdäksemme pihalla käveleviä tovereita. Tästä, tietysti, seurasi rangaistuksia, vaikk'ei enää entisessä raa'assa muodossa; yleinen rangaistus oli, ettei syyllistä päästetty määrä-aikana ulos.
Viranomaiset puhelivat usein vangeille: "minkä vuoksi te tahdotte saada parannuksia väkikeinoin? piditte ruokalakkoa, tuloksena oli useita sairastumisia. Nyt tahdotte väkikeinoin saada kävelylupia. Eikös olisi parempi, jos ilmoittaisitte ja pyytäisitte". Siihen ei kukaan meistä suostunut.
Enimmän syytä yhteentörmäyksiin antoi se seikka, ettei sairaille annettu sairasruokaa. Niinpä, esim. Buzinski kaksi vuotta sairasti vatsasyöpää, mutta siitä huolimatta täytyi hänen syödä samaa ruokaa kuin terveetkin, s.o. punajuurisoppaa, puuroa ja mustaa leipää. Hän kuoli kahden vuoden kuluttua, kärsittyään hirveitä kipuja. Sen jälkeen kuoli Arontshik halvaukseen. Kuusi vuotta oli hän viettänyt kopissa yhtään kertaa siitä poistumatta. Varynskin tila oli hyvin huono! ruokalakon jälkeen oli hänellä verenvuotoja kurkussa. Sergei Ivanov sai ankaran verensyöksyn. Vaadimme hänen luokseen lääkäriä emmekä lakanneet yölläkään oveen jyskyttämästä ennenkun saimme lääkärin tulemaan sairaan luo. Lääkäri, Naryshkin nimeltään, oli huoleton, laiska ja kaiken suhteen väliäpitämätön paksu äijä; on kumminkin sanottava tunnustukseksi hänelle, että jos hänet milloin sain liikkeelle, koetti hän jotain sairaan avuksi tehdä. — Morosov niinikään sai usein verensyöksyjä. Keripukki raivosi lakkaamatta vankien keskuudessa, milloin suuremmassa milloin taas vähemmässä määrässä, vatsakatarria kärsivätkin kaikki vangit.
Varsinkin eräs tapaus sai tähän aikaan mielet kuohuksiin. Virkateitse oli lähetetty, ilman oikeuden tuomiota, Pähkinälinnaan. Mutta rangaistusajan viimeisenä päivänä tuli Lagovskoin luo linnaan päällikkö ja luki hänelle määräyksen … uudesta viisivuotisesta rangaistuksesta… Kaiken aikaa pidettiin häntä pakkotyöläisen asemassa, sillä ainoalla eroituksella, että sai käyttää omaa pukuansa; mutta kun hänen ei sallittu tavata sukulaisiansa, ei siitäkään luvasta ollut käytöllistä etua.