Kohta Petrovin viimeisen tarkastuksen jälkeen teki eräs vanki erään keksinnön, joka meille kaikille tuotti suurta iloa: hän keksi, että ulkohuoneiden torvien kautta, jotka yhdistivät useita koppeja ylhäältä aina aleimpaan kerrokseen saakka, saattoi vapaasti keskustella.
Tämmöisen tilaisuuden käyttämättä jättäminen olisi ollut yli ihmisvoimien ja nyt pantiin "telefoonit" käymään. Santarmit eivät ryhtyneet ehkäisykeinoihin ja luulimmekin saavamme vapaasti aina "klubiamme" käyttää.
Istuimme "klubissa" useita tunteja yhtämittaa ja saimme virkistystä toistemme kanssa keskustellessamme. Täällä pidimme yhteisiä luentoja: milloin vapauden elämästä äsken tuotujen toverien kertomusten perusteella laadittuja, milloin taas nykyisestä elämästämme. Vuoden päivät oli meille jo sallittu kirjoitusvihkot, jotka joka ilta otettiin päällystön tarkastettavaksi. Useat kirjoittivat runoja, joissa usein kyynelten takaa nauru kaikui, kun muisteltiin entisen vankilanpäällikön aikoja. Kirjoituksissa pohdittiin entisiä vapauden aikaisia toimiamme, tehtiin suunnitteluja uusista valtiollisista yhdistyksistä ja perustuslaillisuuden mahdollisuuksista, j.m.s. Ihmisyytemme sisin olemus pyrki esille täällä elävänä haudattujenkin keskuudessa.
Neljä kuukautta elimme näin yksimielistä perhe-elämää. Mutta sitten tuli tarkastuksille sisäministerinapulainen, santarmipäällikkö Shebeko ja mitä raaimmalla tavalla teki lopun kaikesta siitä. Ei vielä ainoakaan korkea virkamies käyttäytynyt meitä kohtaan niin raa'asti, kuin Shebeko. Syynä hänen vihaansa oli rangaistuspäiväkirjaan merkityt huomautukset. Saimme nyt kuulla, että klubissamme tapahtuneista keskusteluista oli pidetty varsinaista päiväkirjaa, ja siitä ilmoitettu ministeristöön.
Shebeko kävi vuoron perään jokaisessa kopissa ja ärjyi: "Tsaarin murhaajat mokomat, ja täällä makaavat pehmeillä aluksilla. Hirtettävä olisi joka ainoa, he vain asioita pohtivat, kapinoivat! Översti, ruoskikaa heitä!… Kuuletteko?"
Heittäen vihaisesti kopin oven kiinni kiiruhti hän toiseen koppiin ja nyt kuului: "Miten hävytön naama sinulla on! Kuka sinä olet? — Ahaa, äsken olit karsserissa; käytöksesi on ilettevää. Tiedäpäs, siitä annetaan raippoja!"
Tämmöisillä uhkauksilla riensi hän kopista toiseen, kunnes oli saanut kullekin vangille jonkun mahtisanan lausutuksi. Vangit olivat niin hämmästyksissä, etteivät osanneet paljon mitään huutoihin vastata.
Shebekon tarkastuksen jälkeen otettiin meiltä kaikki kirjat pois. Illalla klubissa istuissamme emme osanneet keksiä mitään keinoa asian auttamiseksi. Tuntui siltä, kuin olisimme kuilun partaalla, mistään emme saaneet lohtua. Shebekon häväistyksistä ja uhkauksista ei tahtonut kukaan puhua; useilla oli synkkiä ajatuksia mielessä. Neuvoteltiin tulevista päivistä, millaiseksi olivat ne tapahtuneen tarkastuksen jälkeen muodostuvat ja mitä oli tehtävä kirjojen poistamisen johdosta. Pelkäsimme, että klubimme kiellettäisiin.
Bogdanovitch oli tällöin viimeisillään. Pyysimme, että jonkun meistä sallittaisiin käydä hänen luonansa hänen vaivojansa huojentamassa ja hyvästit sanomassa, mutta sitä ei sallittu. Mieli-alamme oli niin toivoton, että päätimme tehdä ruokalakon ja niin vaatia itsellemme kirjoja. Tämä tapahtui vv. 1888-89 vaihteessa.
Kolmena ensi päivänä puhelimme klubissa, mutta sitten päätimme lakata keskustelemasta, säästääksemme voimiamme; sitä paitsi oli vaivaloista puhua, kun nälkä kovin ahdisteli. Suurimmat kärsimykset tuotti nälkä kolmantena, neljäntenä ja viidentenä päivänä. Sen jälkeen eivät kivut olleet enää niin kovia, mutta sen sijaan tuli ruumis niin raukeaksi, että tuskin saattoi enää jaloillaan pysyä. Koko lakon ajan vaihdoimme ajatuksia naputtelemalla. Yhdeksäntenä päivänä saivat muutamat pahan yskän ja raukeus yhä lisääntyi. Vankilan hallitus pysyi syrjässä eikä ryhtynyt mihinkään toimiin ruokalakon lopettamiseksi. Petrov kävi kylläkin linnassa, mutta hän ei käynyt kenenkään vangin luona.