Eräänä iltana kuului äkkiä lyhyt, kauhea kiljahdus. Sen jälkeen seurasi käytävässä kiiruisia askeleita, vahtikellon kilinää ja viimein tunkeutui koppeihin savua ja palaneen käryä. Pian kuului lääkärin ja vankilan päällikön ääniä. Vaikeata oli arvata, mitä oli tapahtunut, se vain oli varma, että jotain kauheata oli Gratshevskille tapahtunut, Seuraavana päivänä ei hänen koppiinsa enää viety ruokaa. Jälkeenpäin saimme kuulla, että hän oli valanut päälleen paloöljyä ja sytyttänyt sen tuleen. Vain pari kolme minuuttia oli hän hiljaa vaikeroinnut ja sitten kuollut. Lääkäri ja päällikkö poistuivat kohta; savu ja palanneiden vaatteiden sekä ruumiin hajua tuntui vielä seuraavanakin päivänä. Parin päivän kuluttua tarkasti esikunnan päällikkö Petrov koppeja ja pian sen jälkeen katosi vankilan päällikkö Sokolov ja hänen sijaansa tuli uusi päällikkö. Vaikka jo edelläolevastakin saa käsityksen tuon Sokolovin luonteesta, olkoon kumminkin tässä sen lisäksi mainittu muutamia piirteitä hänen elämäkerrastaan, johon tutustuimme hänen Pähkinälinnasta poismuuttonsa jälkeen.
Syntyisin oli hän juutalainen, vaikka tällöin jo ortodoksiseen uskoon kastettu. Palvelusuransa oli hän alkanut tavallisena sotamiehenä, josta oli sittemmin ylennyt upseeriksi. Vuoteen 1884 saakka oli hän Aleksejevskin ulkovarustuksen vankilan päällikkönä; jo silloin, kuten Pähkinälinnassakin, oli hän erittäin innokas virkatoimiensa täyttämisessä. Kuinka tarkkaan oikein kuumeentapaisella, pikkumaisuuksiin menevällä tarkkuudella hän seuraisikaan käskynalaistensa toimia! Jos jaettiin vangeille alusvaatteita — hän mitä huolellisimmin tarkasti erikseen jokaisen vaatekappaleen ja yksitellen muutti ne toiseen paikkaan, tai jos jaettiin ruokaa — seurasi hän erinomaisella tarkkuudella mitä, miten ja mihin pantiin. Lakkaamatta oli hän vankilan käytävissä, yksinpä suurina juhlinakin. Niinpä kerran varhain pääsiäisaamuna aloimme naputella, luullen ettei näin varhain juhla-aamuna kukaan tule ovea kolisuttamaan. Mutta ei aikaakaan kun jo Sokolov hyökkää vahtien seuraamana käytävään ja kiljuu kohti kurkkua: "juhlapäivän aamuna jo ilkamoivat! Lakkaatteko koskaan?" Yleensä oli hän sekä älyllisesti että siveellisesti kovin takapajulla oleva mies.
Gratshevskin kuoleman johdosta sai hän Petrovilta semmoiset ripit, että siinä heti sai halvauksen. Siitä hän jälkeenpäin kyllä toipui, mutta palvelusuransa oli lopussa ja hän sai siirtyä eläkkeelle. Senkin jälkeen, kohdattuaan entisiä käskynalaisiaan vankilan vartijoita, hän mielihyvällä muisteli päällikkönä oloaikaansa; vartijat taasen tunsivat entisekseen häntä kohtaan pelkoa ja osottivat tavanmukaista kunnioitusta hänelle. Vartijoitakin oli hän pitänyt rautakourin, ja olivatkin nämät melkein karkoitusvankien asemassa. Saarelta saivat he luvan poistua vain kerran viikossa, senkin lyhyeksi ajaksi; ruoka tuotiin heille linnoituksen portille eikä heidän luokseen päästetty ketään linnan ulkopuolella asuvista. Kaikki he olivatkin koeteltua väkeä; useat Pietari-Paavalin linnoituksen ulkovarustus vankilasta tänne siirtyneitä. Toimessaan pysyivätkin vain kahdenkertaista palkkaa vastaan, jommoinen palkka kaikilla muillakin Pähkinälinnan palveluskuntaan kuuluvilla oli; eipä kummaa, jos vankilan vuotuinen kustannusarvio nousikin useampaan kymmentuhanteen ruplaan. Vartijoita oli neljäänkymmeneen henkeen ja kaikki vain ihmisten varalta, jotka kärsivät koppivankeutta monien muurien ja lukkojen takana muusta maailmasta kokonaan eristetyllä saarella, jonka rantaan ei kukaan syrjäinen henkilö saanut venettään laskea ja jossa, paitsi muuta vartijajoukkoa, linnoituksen päällikön käytettävänä oli komppania sotaväkeä.
II.
Vankilan päällikön vaihdos saattoi meille muutamia helpotuksia.
Luultavasti Gratshevskin kauhea kuolema, tavattoman suuri kuolevaisuus vankien keskuudessa, suuri sairasten, heikkojen ja mielipuolten määrä herätti huomiota ministeristössä ja katsottiin hyväksi muuttaa käytöstapaa Pähkinälinnan suhteen. Viime kertaisella käynnillään kävi Petrov kaikkien vankien luona ja vakuuttavasti pyysi, ettei jätettäisi ilmaisematta, mikä vangeista tuntui erittäin raskaalta. Sen jälkeen olivat vartiat varovaisempia; uusi päällikkö käyttäytyi vankeja kohtaan kohteliaasti ja koetti olla heitä ärsyttämättä.
Ensimäinen myönnytys vangeille oli, ettei ryhdytty mihinkään pakkokeinoihin sen johdosta, että olimme yksimielisesti vaatineet vanhasta vankilasta palauttamaan sinne viedyt toverimme, tai antamaan heistä edes jotain tietoa. Arvasimme siellä jotain tapahtuneen, sillä Gratshevskin kuoleman jälkeen muutettiin lamput kaikissa kopeissa ja lukittiin lamput seinään kiinni.
Tämmöisiä muutoksia tehtiin aina, kun oli jotain tavatonta tapahtunut; siten esim. Klinenkin hirttäytymisen jälkeen poistettiin kaikista ikkunoista säpit. Levottomuus vankien keskuudessa yhä kasvoi; yhteisen sopimuksen mukaan alkoivat kaikki yhtä aikaa huutaa, kolistaa ja vaatia, että kaikki vangit vietäisiin vanhaan vankilaan tai siellä olevat tuotaisiin takaisin. Päällikkö kiiruhti heti ilmoittamaan, että niiden takaisintuominen on jo päätetty. Tämä olikin hänen helppo tehdä, sillä linnaan tuotiin uusia vankeja ja niille tarvittiin vanhan vankilan eristetyt kopit.
Toisena myönnytyksenä oli se, että meille luvattiin historiallisia kirjoja — tosin kylläkin vain kahdeksanteentoista vuosisataan saakka, mutta sittenkin parempia, kuin tähän astinen lukemisemme. Ja siksi kunnes ehti virallinen lupa saapua, tarjottiin meille niitä kirjoja, joita muutamilta vangeilta oli linnaan tuotaessa otettu.
Sen jälkeen lakkautettiin lauantaiset naisten tarkastukset, jotka olivat niin loukkaavia ja kiduttavia sekä samalla mielettömiä ja raakoja. Sairastuneille alettiin antaa eri ruokaa; terveille pidennettiin kävelyaikaa.