Varynskin tila muuttui yhä huonommaksi. Hän sai kylläkin sairaalan ruokaa ja lääkkeitä, mutta terveytensä oli jo ehtinyt kokonaan murtua ja oli ilmeistä, ettei hänellä enää monta elonpäivää jälellä ollut. Ankara yskimisensä kuului kautta vankilan. Ainoaksi asemansa lieventämiseksi sallittiin erään hänen toverinsa muuttaa hänen koppinsa vieressä olevaan koppiin. Kopistaan hän ei enää jaksanut pois lähteä joten siis likeiselle ystävälle naputteleminen oli hänen ainoa ilonsa, ja kun hiljaisinkin kosketus seinään kuului viereiseen koppiin, oli naputteleminen heikollekin sairaalle mahdollista. Kello 8 aamulla hän vielä tervehti koppinsa ylä- ja alapuolella olevia vankeustovereitansa ja jo kello 10 hän veti viimeisen hengähdyksen…

Menetettyämme klubimme koetimme keksiä uusia keinoja ajatustemme vaihtamiseksi. Olimme keksineet pihalla kävellessämme meitä eroittavissa lauta-aidoissa rakoja ja näiden kautta annoimme sairaille monenmoisia kotitekoisia makeisia. Sokeri ei sopinut aidan pienistä raoista, siksi sulatimme sokerin, tiputimme sitä paperille ja niin oli sairaille makeisia jaettavanamme. Naisvangit keksivät monta erilajia makeisia: sulatettiin sokeria ja seotettiin maitoon, tahos kuivattiin kolme, neljä tuntia lampun päällä, vesi haihtui ja maito konvehti oli valmis. Eräs "makeistehtailija" onnistui nauriista valmistaa konvehteja. Makeiset annettiin sairaille tovereille saadakseen edes näin huojentaa heidän surkeuttansa. Mutta eipä sallittu niitäkään suorastaan sairaille jättää, vaan tuli keksiä keinot, etteivät vartijat huomaisi, jolloin valmisteemme olisivat "parempiin suihin" joutuneet. Makeiset siis piiloitettiin multapenkkeihin kasvitarhaan; vaikka tämäkään keino ei pitkälle auttanut. Santarmit saivat vihiä, hakivat multapenkeistä ja jonkun kerran löysivätkin niistä pienet käärömme. Eipä kumminkaan rikostamme kovin suurena pitäneet, varoittivathan vain vastaisuudessa niin tekemästä. Tarkastus työssä ollessamme tuli sen jälkeen paljoa tarkemmaksi. Lautaseinäin rakoja eivät jonkun aikaa huomanneet, ja ne olivat meille tärkeimmästä merkityksestä, sillä niistä näimme tovereitamme kävelyllä ollessamme. Muistan vieläkin, että juuri tällä keinoin näin Varynskin reippaana ja punakkana pari kuukautta ennen hänen kuolemaansa.

Mutta vaikka noita rakoja mitä varovaisemmin käytimmekin, niin keksittiin ne kumminkin ja naulattiin kiinni. Tämä sai meidät taas kuohuksiin, ja taistelu alkoi. Kiskoimme irti rakojen päälle naulatut listat ja aloimme puhella entistä kovemmalla äänellä. Meidät saatettiin koppeihimme, mutta siitä vain intomme yltyi.

Viranomaiset koettivat rauhoittaa, mutta kun ei apua ollut, päättivät tehdä joitakin myönnytyksiä. Meille luvattiin kirjoja ja käsityötä sekä että iltasin saamme kohdata jonkun tovereistamme. Tätä kylläkin oli vaikea uskoa todeksi, mutta toivomme asiassa jotain perää olevan ja että oli päätetty asemaamme jonkun verran parantaa, varsinkin kun kuolevaisuus yhä vieläkin oli melkoinen sekä sairaiden luku jotenkin suuri. Ja muun lisäksi varmaankin santarmit jo tiesivät Konoshevitshin menettäneen järkensä, josta meillä ei vielä täyttä varmuutta ollut.

Me naiset sittenkin tiesimme, ettemme saisi tavata muita kuin naisvankeja, joiden seurassa olimme jo viisi vuotta viettäneet, jotenka jo mielellään olisi tehnyt uusia tuttavuuksia.

Toivomme todellakin täytettiin. Lautaseiniin tehtiin pieniä aukkoja. Ensin olivat ne vain puolentoista tuuman levyisiä, mutta kun emme siihen tyytyneet, niistä kun vain suurilla ponnistuksilla saattoi nähdä seinän toisella puolella olevan, leikattiin aukot suuremmiksi, kumminkin niin, ettei pää niistä sopinut.

Kymmenen kuukauden kuluttua ruokalakostamme saimme vihdoin viimeinkin kirjoja. Saimme useita historiallisia teoksia, ei tosin muuta kuin XVIII vuosisataan ulettuvia, luonnontieteellisiä oppikirjoja, vierastenkielten oppikirjoja, Livingstonen, Stanleyn y.m. matkakertomuksia,, j.n.e. Kaunokirjallisuus puuttui kokonaan — sitä kai pidettiin meille vaarallisena, samoin ei ollut yhtään aikakauskirjaa.

Viranomaisten myöntyväisyys ulettui sairaihinkin: meidän sallittiin hoitaa heitä. Konoshevitshin mielipuolisuus oli nyt kaikille selvä. Hänen mielisairautensa oli hiljaista, joskus hän vain suuttui jos joku ei nimittänyt häntä Konoshevitsh-Sagaidatshny nimellä, jonka jälkeläisenä hän nyt itseään piti. Joskus, kun hän pyynnöillään ja vaatimuksillaan tuskastutti viranomaisia, vietiin hänet vanhaan vankilaan, mutta meidän tästä lääkäriä moitittuamme, palautettiin hänet takaisin. Kaiken aikaa mietiskeli Konoshevitsh mitenkä hän laittaisi lentokoneen, samalla tutkisteli hän hypnotismin salaisuuksia. Vielä Petropavlovskin linnoituksessa ollessaan kärsi hän näköhäiriötä, pelkäsi tulevansa hypnotiseeratuksi ja siinä tilassa ilmoittavansa salaisuutensa. Tästä hän kumminkin myöhemmin parani. Sen jälkeen suunnitteli hän kirjallista teosta, joka tekisi koko maailman onnelliseksi. Samaan aikaan hänen kanssaan tuli eräs toinenkin vanki mielenvikaan.

III.

Vuoden 1890 tienoilla alkoi uusi jakso elämässämme Pähkinälinnassa. Sopii olettaa että viranomaiset olivat vihdoin viimeinkin kyllästyneet alituiseen taisteluun vankeja vastaan. Tultiin ehkä huomaamaan, kuinka huono ja peräti kelpaamaton on semmoinen vankilasysteemi, jonka mukaan vankein "pyynnöistä ja vaatimuksista" riippuu miten milloinkin on heidän suhteensa meneteltävä ja nähtiin siis tarpeelliseksi muuttaa menettelytapa. Näihin aikoihin nimitettiin Pähkinälinnan päälliköksi eräs Hangart. Hän oli jo muutaman kuukauden ajan ollut virkaatekevänä päällikkönä ja tällä aikaa koetti hän mahdollisen lähemmin tutustua oloihimme ja tyytymättömyytemme sekä levottomuutemme syihin. Hän tahtoi saada toimeen semmoisen järjestyksen, ettei ainakaan jokapäiväisistä asioista rettelöitä syntyisi. Niinpä, esim. vaikka ruokaamme olikin jonkunverran parannettu, oli se kumminkin vankilan viranomaisten mielivallasta riippuva, kenelle vangeista annettiin parempaa ruokaa, kenelle ei; eipä edes sairaat olleet aina varmoja sairasruoan saannistaan. Hangart pyysi, että vankein päiväannos korotettaisiin 12 kopekasta 22 kopekaksi poikkeuksetta kaikille. Ja luultavasti hänen esityksestään muutti poliisidepartementti vankilan ohjesäännöt sen mukaisiksi, kuin Hangart virkaatekevänä päällikkönä oli noudattanut.