Taistelumme mielivaltaa vastaan sai yhä suuremman vauhdin; vangit alkoivat naputella jo niin kovasti että käytävän toisella puolella kopeissa olijat naputuksen kuulivat; koetimme saada kaikkia yksimielisyyteen toimissamme. Tottelemattomimmat vietiin vanhaan tyrmään, mutta jälelle jäänet alkoivat sitä kovemmin naputella vaatien, että heidätkin siirrettäisiin vanhaan vankilaan, toivoen siten päästä taas yhteen, sillä vanhassa vankilassa oli vain kymmenen koppia. Naputteleminen kasvoi niin suureksi, että santarmien oli pakko voimainsa takaa rämisyttää vaskisia vateja, etteivät vangit kuulisi toistensa naputuksia.
Nyt alkoivat taudit raivota vankien keskuudessa. Silloin saimme kokea, ettei sairaille anneta ensinkään lääkärin apua. Keripukkia sairastaville ja keuhkotautisille, verta sylkeville, annettiin samaa ruokaa kuin terveillekin, s.o. kaksi kertaa viikossa paastokaalia ja puuroa ja muina päivinä lientä ynnä pikkuinen lihasiruinen. Pitempiaikaiset vangit olivat kokonaan nälissään, he kun olivat saaneet kauhean vatsakatarin eivätkä saattaneet mitään syödä. Muutamat kärsivät näköhäiriötä, jotkut makasivat liikkumattomina lattialla, kun eivät voineet koko päivää istua puupenkillä. Naisten puku oli hyvin vaillinainen, heillä kun paitsi paitaa, ei ollut muuta kuin ruutuselkäinen levätti yllä. Miehillä oli paitsi alusvaatteita, verkanuttu ja housut, päällyslevätti oli ommeltu puoleksi mustasta, puoleksi harmaasta sarasta, keltaset vangin merkit selässä.
Sairaalaa ei vankilassa ole ollenkaan. Lääkäri kävi sairasten luona kutsuttaissa tai vankilanpäällikön käskystä. Lääkäri oli nuori mies, vasta opintonsa päättänyt, Svonkevitsh nimeltään. Hän ei ollut häijyn luonteinen, mutta vailla tahdon voimaa, taipui aina vastaan sanomatta päällystön tahtoon. Lääkkeitä annettiin joskus jonkunlaisia, mutta eri ruokaa ei yhdellekään sairaalle määrätty. Sairashoitoa ei ollut minkäänlaista. Ensimmäisinä kuoli Tihonov; kuollessaan hän vaikeroi ankarasti. Hän ei ollut koskaan naputellut, ja oikeudessa asiataan käsitellessä oli hän kovin surullinen ja hajamielinen. Vankeudessa ollessaan lienee hän sittemmin kadottanut järkensä. Hän lienee kuollut keuhkotautiin. Jo aikaa ennen kuolemaansa siirrettiin hänet vanhaan vankilaan, ettei vaikeroimisensa synnyttäisi vankien kesken levottomuutta.
Vankien tyytymättömyys kasvoi yhä suuremmaksi; useilla oli kinaa päällystön kanssa. Shebalin kieltäytyi syömästä ja vaati saada tavata omaisiansa. Kolmenakymmenenäensimäisenä nälkäpäivänänsä joutui hän tunnottomaan tilaan ja alkoi syödä. Ignati Ivanov, joka oli Kasanista tuotu, kärsi unettomuutta, muuttui alakuloiseksi ja öisin sekä päivin lakkaamatta kuului hänen askeltensa ääni.
Sen jälkeen alkoi öisin kuulua huutoa — Shjedrin oli tullut hulluksi. Vankilan hallinto ei ottanut sitä uskoaksensa, vaan määräsi hänelle rangaistuksen kuni terveelle. Vartijat eivät jättäneet häntä rauhaan ei päivällä eikä yöllä, useamman kerran kuletettiin hänet vanhaan vankilaan. Shjedrin oli kaksi kertaa tuomittu kuolemaan, toisen kerran hänen ollessaan matkalla Siperiaan syystä, kun hän silloin puolusti erästä naisvankia, joka jostain syystä pantiin köysiin. Karin vankilassa oli Shjedrin kiinnitetty kahleilla kottikärreihin, jota hänen täytyi muassaan kaikkialla kulettaa, jopa nukkuakin sen viereen. Pähkinälinnaan tuotua alkoi hän heti puhella sekavasti. Hän uskotteli, että santarmit olivat päättäneet "kuivattaa hänen henkisen kykynsä" ja sen vuoksi yhä tirkistävät hänen koppinsa ovenaukosta. Sitten hän sanoi häneltä kadonneen puoli päätä, toinen puoli päästä ja yksi silmä oli enää jälellä ja ne hänen täytyy pelastaa millä keinoin tahansa, eikä sallia santarmien niitä katsoa. Hän valitti tämän olevan hänelle hyvin vaikeata, sillä santarmit eivät olleet tavallisia, mutta "erinomaisia, jotka tuntevat koko nykyaikaisen tieteen". Nämät houreensa hän naputteli naapurillensa. Useimpia raivokohtauksia oli hänelle jo tapahtunut, tällöin hän aina koetti estää santarmien katsomasta ovenaukosta. Ja nuo, tietysti, sitä useammin katsoivat, josta Shjedrin parka yhä enemmän raivostui. Varsinkin vankilan päällikkö Sokolov (jota me tavallisesti kutsuimme Herodekseksi) joutui suunniltaan Shjedrinin, muka, itsepäisyydestä, ja vähän väliä taas antoi sitoa vangin köysiin ja viedä vanhaan vankilaan. Ei ottanut uskoaksensa Shjedrinin olevan sairaan ennenkun hän v. 1891 muuttui kokonansa idiotiksi ja kaikesta välinpitämättömäksi.
Kun ei sairaista ensinkään välitetty, alkoi vankien keskuudessa surma tehdä kamalaa työtään. Malarskij, Butsevitsh ja Nemolovskij kuolivat keuhkotautiin. Useita oli keripukin vaivaamia ja sylkivät verta. Nyt vasta nähtiin tarpeelliseksi päästää vankeja pihalle niin, että saivat nähdä toisiansa, kuusi meistä saivat sen armon. Tämä tapahtui kahdesti viikossa, puolituntia kerrallaan. Muuten saimme yksin olla puolituntia ulkona, jos milloin keltä jostain syystä ei tätäkin armoa riistetty, vaikka yleensä pihalle päästettiin vain semmoisia, jotka vähimmin naputtelivat, siis jo puoliksi mielisairaita. Butsevitsh sai myöskin armon nähdä tovereitansa, mutta sen vain pari kertaa, sillä hän ei sitten enää jaksanut nousta vuoteesta. Kuolinvuoteellaan hän surkutteli ettei enää jaksanut kävelytoverilleen viedä paria sokeripalasta. Niin suuri on rakkauden tarve koppivankeudessakin; yksistään jo se seikka, että sai nähdä ihmistä, joka sinua ymmärsi, voi nostattaa lapsellista riemua ja ihastusta!
Butsevitsh kuoli hiljaa. Kuulimme vartijoiden pari päivää ennen hänen kuolemaansa menevän hänen koppiinsa, sitten ei enää kuulunut mitään. Luultavasti hänetkin vietiin vanhaan vankilaan kuolemaan. Sen jälkeen kuoli kohta vielä kaksi: Nemolovskij ja Dolgushin, edellinen keuhkotautiin, jälkimäinen kuihtui vähitellen kunnes kuolema pelasti kärsimyksistä. Kumpikin vaikeroi kovin ja heidätkin vietiin vanhaan vankilaan.
Näitä kahta siirrettäessä huomasimme me muut selvään, että heidät viedään kuolemaan. Vanhassa vankilassa on hyvin tuoresta ja kylmä ja nuo onnettomat, horroksista herättyään saattoivat selvään huomata syyn, miksi heidät oli sinne tuotu, eivätkä he ennen kuolemaansa saattaneet edes tovereilleen jäähyväisiä naputtaa.
Tämän jälkeen useat meistä vaativat, ettei kuolevia vietäisi vanhaan vankilaan. Vankilan hallinto suostui siihen ja Hellis sekä Slatopolskij, jotka niinikään kohta kuolivat, saivat kuolla kopeissaan.
Kauheata on muistella kahta ensimäistä vuottamme Pähkinälinnassa. Sen ilma ikäänkuin henki kuolemaa vankein keskuuteen ja millainen olikaan kuolema — yksinäisyydessä, ilman ainoatakaan ystävällistä sanaa! Kuolevien tila oli hirmuinen, he saivat maata avuttomina, ei vaihdettu vuodevaatteita, ei edes tarpeelle nostettu.