Useat tiesivät varmasti, että kuolema lähestyi. Keuhkotautiset saivat usein verensyöksy kohtauksia, joka heitä heikonti niin, etteivät jaksaneet sormellaan vuoteensa laitaan naputtaa, tai jos naputtivat joskus, niin tapahtui se niin säännöttömästi, että sitä oli vaikea ymmärtää. Tavallisesti sanoivat he tällöin jäähyväiset tovereille, kun jo tunsivat kuolemansa lähestyvän.
Mutta eipä aina kuolevillekaan annettu anteeksi heidän naputuksiansa. Niinpä esim. Köbulinskiä rangaistiin naputtelemisesta ja vankilan päällikön "sinuttelemisesta" eikä suotu hänen tavata tovereitaan, vaikkakin ennen oli luvattukin, ja niin sai hän silmänsä ikuiseen uneen sulkea ilman, että hartain toivonsa — saada viimeisen kerran syleillä tovereitansa, — olisi toteutunut…
Jonkun aikaa turhaan taisteltuaan naputtelemista vastaan kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla keinoilla, jätti vankilan hallinto viimein kovuudet tätä vastaan; täydellinen vankien eristäminen ei onnistunut ja nyt jo alettiin päästää vankeja kohtaamaan toisiansa, vaikka kylläkin yhtä kerrallaan ja vain muutaman minuutin aikana. Sen sijaan koettivat santarmit nyt tukahduttaa vangeissa kaiken itsenäisyyden; varsinkin heikkojen sairasten puolesta puhumista ei tahdottu sallia ja vähimmin kaikkea, että se tehtäisiin yksimielisesti. Mitä julmimmassa vihan vimmassa tavallisesti tällöin vankilan päällikkö kiljui: "kuinka uskallat puhua toisista: se ei ole sinun asiasi, — täällä ei ole 'toisia'!"
Sen parempaa apua ei ollut ylemmistäkään viranomaisista. Vankilan tarkastus toimitettiin noin neljä kertaa vuodessa. Sisäasiainministerin apulainen kävi kerran santarmiston päällikön kera, departementin päällikkö kerran, pari kertaa santarmihallituksen päällikkö, joskus käväsi prokuraattorikin. Nämät tekivät meille kysymyksiä terveydestämme, kävelyistämme, j.n.e. Tietäessämme, että kaikki valituksemme ovat turhia, vastasimme kysymyksiinsä ylimalkaisesti, päästäksemme vain heistä. Näissä tilaisuuksissa sisäasiainministerin apulainen Orshevski huomautti vangeille, kuinka, muka, täältä poispääseminen on sula mahdottomuus, lisäten tähän joskus: "muuten riippuu asia suuresti teistä itsestänne, kuinka täällä käyttäydytte".
Kuinka turhia moiset tarkastukset olivat, se parhaiten käy ilmi siitä, että heikot sairaat kuolevat ja mielipuolet jäivät yhä edelleen avuttomaan tilaan.
Tähän aikaan tuli Juvatshev mielipuoleksi. Hän muuttui uskonnolliseksi hourailevaksi, melkein lakkaamatta oli hän polvillaan ja katse luotuna linnoituksen kirkon ristiin, höpisi rukouksia ja teki ristinmerkkejä. Orshevski kehotti Juvatshevia menemään luostariin munkiksi, johon hän vastasi lyhyeen: "olen mahdoton". Kohta sen jälkeen vietiin hänet pois Pähkinälinnasta emmekä tietäneet mihin hän joutui.
Arontshik sai luvan tavata toisia vankeustovereitaan, mutta hän ei kertaakaan lähtenyt kopistaan. Kuten jo on sanottu, pelkäsi hän santarmien katseita ja niitä pakoon piiloutui kopin nurkkaan. Tämän estämiseksi muurattiin nurkkiin tiilipatsaat ja Arontshik-paran täytyi pysyä santarmien näkyvissä.
Naisvangit saivat vankilan päälliköltä osakseen naisen arvoa mitä suurimmassa määrässä alentavaa kohtelua. Jokaisena lauantaina toi hän naisvankien koppiin naistarkastajan, jonka tuli toimittaa henkilökohtainen tarkastus. Nuo tarkastukset olivat mitä kauheimpia, sillä ne olivat kokonaan turhanpäiväisiä, kyynillisen raakoja ja kiduttavia. Tarkastusta toimitettaessa katsoi päällikkö oviakkunasta. Kun naisvangit, tämän huomattuaan, alkoivat huutaa, sanoi päällikkö: "kaikkeapa, ikäänkuin ei olisi ennen alastomia naisia nähty, — joutavanpäiväisestä huutavat!"
Muuten on sanottava, että naisia kohdeltiin hiukan paremmin kuin miehiä. Naisia ei sidottu nuoriin eikä piesty; joskus, kun sattui yhteentörmäyksiä vankilan päällysmiesten kanssa, heitä "vahingoissa" tyrkittiin ja vietiin karsseriin. Eikä heille oltu raakojakaan niin usein, kuin miehille. Kaikesta päättäen tahdottiin heitä hengissä säilyttää. Kun eräs naisvanki tuli sairaaksi, annettiin hänelle lääkkeitä ja ruokaa; hoitoa sitä vastoin ei hänkään saanut minkäänlaista, vaikka olikin niin heikko, että houraili eikä voinut; vuoteelta avutta nousta. Hänen luonaan ei käyty muutoin kuin ruokaa viemässä ja tarkastusta toimittamassa.
Suurinta kärsimystä sittenkin tuotti meille yksinäisyys. Se oli hirmuisinta, sillä ei edes kuolemaisillaan oleville suotu, kuten jo sanoin, sitä vähäistä lohdutusta, että olisivat saaneet vankeustovereitansa tavata. Kirjoja oli käytettävänämme vain muutamia vanhanaikuisia hengellisiä, tai kertomuksia pyhiinvaellusretkiltä y.m.s. Työtäkään ei ollut minkäänlaista; kirjoittamista ei ollut ajateltavakaan. Jotkut sepittivät runoja ja piirsivät niitä seiniin, joista santarmit mitä raaimmilla huomautuksilla säestäen ne pois pyyhkivät. Ainoa, mikä mielipuolisuudesta pelasti, oli naputteleminen toisillemme, mutta hintansa se sekin monelle maksoi! Useille hengen ja toisille järjenvalon.