Vain se, joka itse on kokenut yksinäisen vankeuden päiviä, kykenee käsittämään kaikki sen tuottamat kärsimykset ja kauhut. Koppivankeus on rangaistuksista raain, se on kidutuksen veroinen. Mutta ah, kuinka harvat sivistyneistäkään siitä välittävät! Jos joku on jonkunkaan aikaa ollut suljettu karsseriin tai saanut viettää yksinäisiä päiviä sairaalassa, mimmoisella kauhulla hän niitä päiviänsä muisteleekaan! Ja kumminkin — mitä on heidän kärsimyksensä yksinäisen koppivangin kärsimyksiin verrattuna, joille ei toivoakaan niiden loppumisesta?…
… Kuinka hyvin sopiikaan tässä johtaa mieleen Shukovskin runon:
Vanki perholle.
Sä mistä lensit, perhoseni?
Sanoppa, ilman asukas,
Mi johti sinun kulkuas
Mun kurjan kurjaan koppihini?
Ei valo aamuruskosen
Voi milloinkahan päästä tänne;
On kauhu täällä ystävämme,
Ei jälkeäkään ilojen.
Oi, olet tänne tervetullut!
Tunsitko, perho, sääliä?
Oletko tuolla ylhäällä
Mun kurjan huokauksein kuullut?
Ah! näkee kuollut sydämmein
Sinussa maailman nyt taasen;
Lens' rintahani ahtahasen
Taas toivo kanssas', perhosein.
Sanoppa, perho, onko viellä
Ain' nytkin niityt kukkaisat?
Virtaako vedet kirkkahat
Kuin muinoin? Sinitaivas siellä?
Ja josko öillä metsässä
Nyt linnun laulu helisevi?
Mitenkä päivä päilyilevi?
Oi, kerro mulle keväistä!
Vapaudesta virka sana;
Sä kohtasitko niityllä
Sen, iloisessa piirissä
Sen laulu soiko raikkahana?
Oi, näitkö maani kallihin,
Joss' ennen onnellisna elin
Ja iloisena lauleskelin?
Kaikk' onko siell' kuin ennenkin?
Kevättä täällä, perhonen sa
Ja kukkia et löydäkään;
Novellin vangit käsillään
Ne piirsi tänne vaivojensa;
Ei kuulla täällä milloinkaan
Saa yhtään tuulen huiskausta
Saat kuulla vankein valitusta
Ja liehuella kahleillain.
Vapautehen lennähtele
Pois täältä, ilman asukas,
Ja nauti, perho, riemujas
Sull' joita kevät tarjoelee.
Jo riennä! Sua kutsuvat
Luoksensa kukka-kultaisesi,
Siell' oikkusi — on kahlehesi
Ja vankilasi — taivahat!
Siell' ehkä satut lennellessä
Kaks' pienokaista näkemään,
Myös äidin, kyynel silmissään
Ja syvä murhe sydämmessä;
Oi jospa voisit lohduttaa
Sä heitä suuren surun alla:
"Hän elää teitä muistamalla —"
Ah! … ethän osaa puhua, —