H. Wilhelm. Hiis vie, jos se ei ole hän itse!
H. Bärttylin. Ken sen kieltää ettei se ole hän. Vaan teille sanotaan että lampaanne ovat kuolleet kapiin, mitä te siihen vastaatte?
H. Wilhelm. Minä vastaan, teidän luvalla, että se on valetta; että hän vei viittansa alla… että hän ne on tappanut ja myönyt; että minä itse eilen illalla… noh se on hän (katsoen Pateliniä joka ei enää paljon peittele). Juuri eilen illalla möin hänelle kuusi… kuusi (katsoen Anttiin) löysin hänen tappamassa lammasta.
H. Patelin (nähden H. Wilhelmin hämmennyksissä ja hämmentääkseen sitä enemmän). Turhia juonia, herra, peitellessä vaan tekoansa, pieksäessä tätä paimen raukkaa jonka nyt täytyy mennä leikeltäväksi.
H. Wilhelm. Hitoilla, kuultaa herra tuomari, se on totinen tosi että se on hän, ihan hän, joka eilen illalla vei minulta kuusi kyynärää verkaa, ja tänä aamuna, kun hän siitä oli maksava 30 markkaa…
H. Bärttylin. Mitä hittoja ne kuusi kyynärää verkaa ja 30 markkaa tähän asiaan kuuluvat? Eihän tässä ole kysymystä kuin varastetuista lampaista.
H. Wilhelm. Se on totta, herra, tämä on ihan toinen asia, mutta me tulemme siihen sitte… mutta kuitenki minä en ole pettynyt — tietkäät sentähden että minä olin lymyinnyt navettaan (katsoen Pateliniä). Noh! ihan se on hän… minä olin lymyinnyt, kuin sanoin, silloin näin tulevan tämän lurjuksen navettaani ja… istuttua tuohon… hän otti suuren lampaan… ja kauneilla puheillansa hän minut vietteli niin että hän minulta vei… kuusi kyynärää.
H. Bärttylin. Kuusi kyynärää lampaitako?
H. Wilhelm. Ei, verkaa, sen vietävä!
H. Bärttylin. Antakaa nyt verka olla ja palatkaa lampaihinne.