SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Taas Beachfieldissä.
Seuraavana aamuna käveli Ruth ennen aamiaista "valkoiselle veräjälle." Hän kuuli kiireisiä askeleita takanaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli Duncan hänen vierellään.
— Vai niin, Ruth, oletko jo ulkona? Luulin olevani ensimäinen, mutta sen hauskempi, sillä emmehän ole saaneet puhua juuri mitään vielä, vai kuinka? — Huomattuaan avonaisen kirjan hänen kädessään lisäsi hän: — mutta sinä aiot lukea, en tahdo häiritä sinua.
— Ajattelin mennä "valkoiselle veräjälle," siellä on mielestäni hauska lukea virsiä, sieltä kun näkee ja kuulee meren. Voisimme lukea yhdessä, Duncan, jos sinulla ei olisi sitä vastaan, lisäsi hän kainosti.
Hän ei vastannut. He tulivat veräjälle ja istuutuivat kiville. Ruth haki aamuvirret ja he lukivat yhdessä. Kun he olivat lausuneet viimeisen "ijankaikkiseen", sanoi Ruth: — Meri muistuttaa siitä, eikö niin — ijankaikkisuudesta, tarkoitan.
— Niin pitäisi — sanoi hän, — mutta pelkään, että maailman kiertäminen karkoittaa sellaiset asiat päästä. On hauskaa saada asettua taas kerran vanhaan Englantiin asumaan.
— Mitä pikemmin, sitä parempi minulle, Duncan, mutta minä ihmettelen, että "maailman kiertäminen," kuten sanoit, karkoittaisi sellaiset ajatukset. Mutta minä en sitä luonnollisesti ymmärrä, kun en ole missään matkustanut.
— Miksi se sinua ihmetyttää?
— Minusta tuntuu, että silloin pitäisi olla niin iloinen, omatessaan jotain varmaa ja pysyväistä — jotain muuttumatonta, tarkoitan, jonka puoleen voi kääntyä. — Mutta sinähän sen paremmin tiedät, Duncan.