Nuoremmat oppilaat, ystävämme niihin luettuna, ovat keräytyneet englantilaisen opettajan ympärille lukemaan tavallista raamatun-aamuläksyänsä. Toiset odottavat miss Longia kuulustamaan heitä, ja kuluttavat aikaansa puhellen. Kolme tyttöä, yhtenä Jane Harding, kuiskailevat innokkaasti. — Kuulin, että hän on sekä ylpeä, että tulinen, ja nyt huomaamme, että hän on petollinenkin, se pieni, ilkeä olento.
— Tuollaiset rumat lapset ovat aina petollisia, sanoi Jane Harding, joka ylpeili pitkästä kiekkuratukastaan ja säännöllisistä, elottomista kasvonpiirteistään.
— Hyvä, Jane, sanoi kolmas, — luulenpa totisesti, että sinun velvollisuutesi on ilmoittaa miss Longille. Tällä nuorella neitosella oli sangen kehittynyt velvollisuuden käsitys, mitä toverien vikojen lavertelemiseen tuli.
Samassa liittyi heihin eräs pitkä, suloinen tyttö, nähtävästi vanhin heistä. Keskustelu taukosi ja vastatullut, Lizzie Spencer sanoi:
— Älä unhoita Jane, että autan sinua vanhan historian tutkimuksen kirjoittamisessa.
— Voi ei, Lizzie! En unhoita, ole varma, kiitoksia paljon!
Lizzien lempeä sydän ja miellyttävä käytös olivat tehneet hänet kaikkien suosikiksi, mutta lapsellisen leikillisyyden ohessa oli hänessä myös luonteen lujuutta. Aikaiset koettelemukset olivat kypsyttäneet ja vahvistaneet hänen rakastettavaa, mutta ehkä liiaksi myöntyvää luonnettansa. Oman heikkouden tunto oli opettanut hänet turvaamaan mahtavaan auttajaan, jota hän rakasti todellisen kristityn rakkaudella. Hänen vaikutusvaltansa koulussa oli suurempi, kuin hän uskoikaan, sillä hän ei tiennyt, kuinka usein hänen lähestymisensä keskeytti ajattelemattomien lasten sopimattomat puheet. Onnellinen se koulu, ja onnellinen se opettaja, jonka vanhin oppilas on Lizzie Spencerin kaltainen!
Keskustelu Ruth-raukan virheistä keskeytyi Lizzien läsnäolon ja miss Longin saapumisen takia. Kuitenkin sai Jane aamupäivän kuluessa tilaisuuden kertoa havaintonsa, mutta miss Longin vakava kasvojen ilme hämmensi hänet, eikä hän ollut oikein varma siitä, tarkoittiko se häntä vai sitä sangen vakavaa rikosta, jonka kertomisen hän piti velvollisuutenaan.
— Odotan sinua huoneeseeni, kuiskasi miss Long Ruthin korvaan lähtiessään lukuhuoneesta.
Tyttönen seurasi heti opettajaansa perähuoneeseen, ja istui hänen viereensä saatuansa viittauksen. Vähän mietittyään sanoi miss Long: