— Ruth, — sanoi hän — eikö se ole kummallista, ettemme me, jotka olemme niin täydellisesti orpoja, saa olla yhdessä, vaan täytyy aina erota ja tavata ainoastaan taas erotaksemme?
— Tultuani täysi-ikäiseksi lasken kouluvuoteni sinun matkojesi mukaan. Ne tulevat olemaan ainoat suuret tapaukset niiltä ajoilta. Mutta tapaamisemme ovat olleet niin hauskoja, että niiden takia olen poissaoloni unohtanut. Oi, kuinka Jumala on hyvä meille.
— Ruth, sinun täytyy opettaa minua, kun tulen takaisin. Huomaan joka hetki, että sinä olet oppinut sitä, mitä minä en ole, ja sinä olet opettanut minut kaipaamaan samaa viisautta. Tiedän, että Jumala on hyvä, mutta en tunne, kuten sinä, Ruth, jokaisessa pikku asiassa hänen johtoansa.
— Älä usko — sanoi Ruth liikutettuna, — oi, älä usko, että olen sitä vielä oppinut. Koetan vasta oppia sitä, kuten monia muitakin asioita.
— Opimme yhdessä, rakas Ruth, sitten kun tulen. Silloin alan minä alusta, kun sinä sitävastoin…
— Ei, ei! Siihen saakka et saa odottaa, rakas Duncan. Sinun pitää oppia ennen; tiedän, että teet sen.
— Auttoiko miss Long sinua, Ruth?
— Kyllä osaksi, mutta erittäin Lizzie Spencer.
— Kuka on Lizzie Spencer?
— Hän oli vanhimpia koulutyttöjä silloin, kun minä tulin kouluun, mutta hän pääsi aikoja sitten ja matkusti Länsi-Intiaan, enkä minä ole hänestä kuullut mitään sen jälkeen.