Duncan lähetti Ruthin pois, kun oli jo myöhäinen, mutta itse istui hän avonaisen akkunan ääressä vielä kauan.
Seuraavana päivänä oli Ruth hyvin aikaisin ylhäällä. Hän kävi ennen aamiaista sanomassa jäähyväiset valkoiselle veräjälle, merelle ja puistossa oleville mielipaikoilleen. Duncanin täytyi matkustaa kaupunkiin, joten hänen oli pakko luopua edeltäpäin suunnitellusta hauskuudesta saada vielä kerran viedä Ruth miss Longin luo. Heidän oli erottava Mellestowin asemalla.
Douglasin perheestä tuntui ikävältä erota vieraistaan, ja Ruthin täytyi luvata tulla taas seuraavana kesänä.
Molemmat pojat katselivat heidän lähtöänsä. Ja kun Ruth junan lähdettyä liikkeelle vielä kerran katsoi vaunun akkunasta, näki hän Tedin peittävän kasvonsa käsillään. Hän teeskenteli näin hillitöntä surua omituisella tavalla peittääkseen todellista ikäväänsä.
Pian oltiin Mellestowissa. Miss Long oli asemasillalla, mutta Ruth ei voinut puhutella häntä mielenliikutukseltaan. Juna oli myöhästynyt, kaikki oli epäjärjestyksessä ja sekaisin. Duncan ehti tuskin tuoda Ruthin tavarat, suudella häntä ja astua junaan, kun se jo lähti.
Ruth seisoi hetkisen kuin hämmentyneenä siinä, mihin Duncan oli jättänyt hänet. Ohi kiitävä juna herätti hänet — hän syöksähti muutaman askeleen sitä kohti, mutta se oli myöhäistä — se kääntyi erään kulman ympäri ja Duncanin rakastetut kasvot katosivat näkyvistä koko — kolmeksi vuodeksi!
Hetken perästä hän huojui läpi kaupungin samoissa vuokravaunuissa, kuin ensi kerralla Duncanin kanssa. Alice odotti heitä ovella. Hän oli entisen kaltainen, ja iloinen hän oli tavatessaan vanhan koulutoverinsa. Hän saattoi hänet ylös portaita ja otti hänen hattunsa. Ruth kiersi kätensä hänen kaulaansa ja antoi vallan kauan pidätetylle surulle.
Puolen tunnin kuluttua hän kysyi:
— Onko Jane Harding tullut takaisin?
— Ei, hän ei tule enää.