— En sen jälkeen, kun tulimme. En luulisi jaksavani mennä veräjälle ilman apua.
— Etkö sallisi minun taluttaa sinua hetkisen ulkona — olen varma, että se tekisi sinulle hyvää, ja minä olisin varovainen.
— Voi, miss! — vastasi hän hämillään ja koetti estellä. Mutta Ruth tarttui hänen käsivarteensa ja he kiertelivät pienessä puutarhassa, joka nyt oli sievästi koristettu. Kukkiakin oli kahden puolen pääkäytävää.
Ruth ensiksi puhui. — Polly — sanoi hän — miten pieniltä tuntunevatkaan jokapäiväiset surut sinun surusi rinnalla? — Hän ajatteli ehkä omaa koettelemustaan.
— Olen huomannut — vastasi Polly — että jos uskoo pienet surunsa, hänelle, joka meistä huolta pitää, on paljon helpompi uskoa hänelle suuret surut. Mutta minä toivon ja rukoilen — lisäsi hän — ettei teidän surunne olisi niin suuria, kuin minun. En kuitenkaan valita — ei, sitä en voi tehdä.
Ruthin mielestä kuvastui sokean kasvoilla melkein taivaallinen kirkkaus, joka valaisi nuo kalpeat, nöyrät kasvot.
— Onko sinua koskaan syyttä epäilty, Polly? — kysyi hän hiljaa.
Hänen kasvonsa synkistyivät ja vasta hetkisen perästä hän vastasi: —
On, Ruth, yhden kerran.
— Tuliko totuus ilmi?
— Ei koskaan — eli ei ennen kuin se jo oli myöhäistä.