— Kuinka, myöhäistä? Minä en ole utelias, hyvä Polly, mutta olisin niin iloinen jos kertoisit sen minulle.
— Se tapahtui sokeain kodissa. Se rouva, joka minut sinne toimitti, tuli erään kerran ja antoi johtajattarelle jotain rahoja. Ne jäivät pöydälle, ja kun johtajatar palasi huoneeseen, olivat ne kadonneet. Luulin kuulleeni jonkun tulleen huoneeseen, mutta kuka se oli, en voinut sanoa. Joe sattui juuri samaan aikaan tulemaan tervehtimään minua, ja ne epäilivät minun ottaneen rahat ja antaneen hänelle. Olisin ennen kuollut, kuin olisin koskenut äyriinkään, joka ei ollut minun, ja kaikista vähimmän hänen, joka oli ollut minulle ystävällisempi, kuin kertoakaan voin!
— Luuliko hän todellakin, Polly? Uskon ettei hän sitä tehnyt.
— En tiedä, miss. Hän sai sen kuulla, mutta minä en saanut häntä nähdä enää — hän kuoli vähä sen jälkeen.
— Voi, mikä hirveä luulo! Eikö kukaan saanut sitä tietää?
— Ei kukaan muut, kuin minä ja se tyttöraukka, joka sen oli tehnyt. Hän oli johtajattaren palveluksessa. Kun minä olin lähtenyt kodista, sairastui hän ja lähetti hakemaan minua. Hän kertoi ottaneensa rahat, mutta ei ollut rohkeutta tunnustaa, vaikka olikin pahoillaan siitä, että minua syytettiin. Ja nyt kun hän oli kuolemaisillaan, pyysi hän, etten siitä kertoisi. Enkä minä ole siitä koskaan puhunut. Johtajatar luulee vieläkin minua syylliseksi.
— Polly — sanoi Ruth — minä häpeän enemmän, kuin koskaan ennen, että olen luullut omaa suruani suureksi. Hän kertoi Pollylle palkinnosta ja niistä epäilyksistä, jotka häntä painoivat. Ja Maggien sekavien sanojen herättämä toivo tuntui hänestä nyt valoisammalta, kuin ennen. Pollykin sanoi olevassa varma siitä, että kaikki selviää, kunhan miss Ferguson palaa. — Voi, miss Ruth — sanoi hän — kynän te varmaan saatte, ja sitten — hän vaikeni.
— En välitä palkinnosta, kunhan vaan asia selvenee. Mutta mitä sinä aioit sanoa?
— Aioin sanoa, miss, että olisin hyvin kiitollinen, jos joskus tahtoisitte kirjoittaa minulta kirjeen isälleni.
Ruth hymyili. — Sen teen Polly, sainpa kynän tai en.